Ah, äiti! — Grethi huomasi kyynelien valuvan silmistään; kuinka hän oli yksinäinen!
Kun mestari soitti, liiteli neidon katse ympäriinsä kirkossa … hän ei jaksanut siirtää ajatuksia aivoissaan toisesta nurkasta toiseen määrätyssä järjestyksessä — — — hänessä kuohui jotain tuskallista ja riemukasta, välinpitämätöntä ja jännitettyä.
Hän katseli kuin sumun läpi kirkon laivaa — pysähtyi kostean vihreihin koristeihin, jotka kaikkine leikkelyineen, kirjailtuine kankaineen, vertauskuvineen ja enkeleineen, kasvoineen ja merkkeineen eivät ilmaisseet kerrassaan mitään … yhtä vähän kuin leikelty ja kullattu alttaritaulukaan. — Vain kaari-ikkuna kuorin holvissa kiilsi himmeänä ja kaukaisena maalattuine ruutuineen, keltaisena, sinisenä, vaaleanpunaisena — ja jutteli hänelle, niinkuin metsän kukkaset ja taivas olivat puhelleet hänelle hänen omista salaisuuksistaan, siitä salaisuudesta, jota hän ei voinut uskoa kellekään — joka oli niin suloinen ja raskas, mahdoton, kiusallinen — ja josta hän ei millään ehdolla olisi tahtonut luopua! — — — Kun ei ollut ketään ihmistä, jolle hän olisi voinut … niin, sillä pikku Babli ei ollut vielä oikea ihminen — ja Rachelilla oli itselläänkin liiaksi vaikeuksia — ja sitäpaitsi oli hän — ehkä liian "tukeva".
Entäs täti Birger kotona? Ei, Grethin mieli muuttui oikein kiukkuiseksi, kun hän ajatteli tuota saamatonta naista — tuota luulosairaaloista surun ärsyttämistä ja pistelemistä, mikä esti häntä millään lailla ymmärtämästä tai ottamasta osaa toisen suruihin — — — kun taas todellinen syvä sydänsuru tekee naisesta toisten naisten sielun vaalijan ja armeliaisuussisaren! Ei, hän ei uhrannut muuta kuin nuo myrttiä kastelevat kyyneleet, myrttiä, jota Grethi ei voinut suvaita — koska se jokapäiväisenä muistomerkkinä huomautti hänelle alituiseen sen hetken lähestymisestä…
Oi, kuinka yksinäinen ja avuton hän oli!
Näkihän hän — aivan elävästi täällä kirkossa — neiti Marguerite Birgerin täydessä morsiuspuvussa huntuineen ja seppeleineen, joka on liikuttavan hieno ja viaton uneksivassa vehreydessään, niinkauan kuin lehdet, oksat ja runko ovat yhdessä huonetta koristamassa … mutta joka on valehdellut, valehtelee ja tulee aina valehtelemaan kaikkialla maailmassa siitä hetkestä saakka kun lehdet, oksat ja runko sidotaan "seppeleeksi" — uhriseppeleeksi! — — — — —
Grethi väänteli hoikkia sormiaan. Siinä sormessa, missä kihlasormus oli, kiilsi veripisara. —
* * * * *
Hän soitti Grethille.
Hän oli tarkannut tyttöä, kun hänen katseensa liiteli ympäriinsä, oli nähnyt hänen innostuksensa — surun, jonka hän kätki, sen levottomuuden ja hädän, joka kuvastui hänen kiinteässä katseessaan. — — — Mestari soitti hänelle.