Ja sillä aikaa kun hän soitti, selin tyttöön, eläytyivät tytön kasvot ja niiden äänetön puhelu vanhan mestarin silmien edessä — hiipivätpä hänen sydämeensäkin, jota hän kauan sitten oli pitänyt panssaroituna, ainaisesti.
Mutta panssariin oli hänen huomaamattaan tullut aukko … pisara nuorta verta oli tunkeutunut siitä sisälle sekoittuen hänen omaan vereensä, ja hän huomasi sen nyt nuoremmaksi kuin oli aavistanutkaan — ja lisäsi: nuoremmaksi kuin luvallista oli!
Sillä hän oli tahtonut unohtaa, ja siinä oli hän kauan onnistunutkin.
Hänen ruumiinsa oli ehkä antanut apua … hän oli varustautunut lujalla vakaumuksella vietteleviä mielikuvia vastaan, joita ikä ei kuitenkaan aina voi torjua.
Hän oli — sen hän tunsi — samalla kertaa tuo rappeutunut kirkko ja vankka soitin! Etenkin kuin tuo rappeutunut kirkko, joka vaati vankoilta uruilta kaikenlaista hienotunteisuutta, vieläpä suuren kieltäymyksenkin: täydestä soitosta pidättäymisen!
Hän soitteli itselleen.
Ainakin luuli hän tekevänsä niin. Hän oli nyt unohtanut tuon nuoren naisen takanaan, tyttösen ihastuksineen ja murheineen.
Hän tarkasteli mennyttä elämäänsä — — — mutta tänään kuulosti se katkeralta.
Vuodesta vuoteen — tässä pimeässä vankilassa — yksin, aina yksin, näitten muurien sisällä, jotka saattoivat särkyä — heikkona intohimon hetkenä kun sydän tahtoi soida "täysin soinnuin"… Mutta silloinhan särkyisi kaikki: taide, sielu, urut — — — ja Herra oli auttanut hänet tälle paikalle — — — suurten urkujen ääreen … ja hän oli Herran palvelija! — — —
Miksi, miksi tulivat nuo nuoret naiset tänne? — — — Miksi juuri tuo nuori nainen lämpimine, palavine silmineen? — — —