"Heute mein Glas in Scherben,
Morgen im Grase sterben!"
[Lähtekää, oikealle!
Tänään on lasini pirstaleina,
huomena kuolen ruohokkoon!]
"Ei, ei, Herran tähden!" huusi Rachel nauraen ja itkien yht'aikaa.
Babli kaatoi suolaa viinitahran päälle, huuhtoi jäljet pois ruokaliinallaan ja nauroi:
"Se merkitsee vain sitä, että minä pesen liinan tänään ja kuivaan sen huomenna!"
He koettivat kaikki parhaansa pitääkseen raskaita ajatuksia poissa Rachelin pienestä juhlasta. Hänen itsensä oli kuitenkin vaikea salata huoliaan. Herrasmiehen huomaamatta tarkkasi hän huolestuneesti ilmettä hänen kasvoillaan, niissä kuoleman kalpeus poistui äkillisen punan tieltä — hän antoi hänen haistella hajuvettä ja mies irvisteli, hymyili raskaasti ja suuteli hänen valkeaa, pulleaa kättään, jonka teerenpilkuista hän vaivaloisesti keksi pieniä pilapuheita.
Kaikki kulki Grethin silmien ohi kuin kaukaisuudessa. Niin usein kuin hän huomiota herättämättä saattoi tehdä sen, ojensi hän vadin tai maljan, tai virkkoi sanan mestari Ollivier'lle.
Urkuri taivutti kiittäen päätään. Hänen kasvojensa ilme ja väri tuottivat Grethille suurinta riemua. Sellaisena ei hän koskaan ollut nähnyt häntä — ei edes ajatellut — — —
Hän ohjasi puhetta kuin näkymättömällä rihmalla, tehden pilaa jokapäiväisimmistä seikoista, jotka rupesivat elämään uutta, outoa elämää, kertoen juttuja, valiten ranskankielisen kärjen kevyesti, kuin sattumalta — tarinoiden tapauksista ja henkilöistä soinnulla ja korostuksella, joka verhosi ne omituisen edesmenneisyyden vaippaan vanhojen puutarhojen, leikattujen pensasaitojen, kähäräisten nurmikenttien, joita lavendeli ja satakaunot reunustivat, vienosti tuoksuessa.
Ja Grethi tunsi nuoren, yhä karttuvan ilon kuohuvan esiin syvältä lämpimästä sydämestään ja se nousi ja kohosi hänen poskilleen, hänen silmiinsä — — — Rachel katseli häntä, pikku Babli katseli häntä. Oli kuin molemmat olisivat sanoneet: "Voi, kuinka kaunis hän on tänään!"