Mutta hän itse istui paikoillaan katsellen avonaisia ikkunoita, sinistä taivasta, joka alkoi tummeta — vaaleita, hiljaa väriseviä lehtiä, joita puiston vanhat puut ojentelivat sisään ikkunoista tervehtien ja siunaten pientä juhlaa, harvinaista, ehkäpä viimeistä vanhassa linnassa. — — —
Tarjottiin kahvia. Pikku Babli sai juoda ruokamaljasta. Kuppeja ei riittänyt.
Sitten tuli hiljaisuus.
Grethi rohkaisi itsensä äkkiä, katseli mestari Olliviertä ja sanoi:
"Soitattehan meille nyt — eikö niin?"
"Mahdotonta tänään!" — — — vastasi hän hymyillen ja näytti rannettaan. "Minä olen kevään uhri. Hyvin vihainen sääski tai paarma on pistänyt minua yöllä. Tahdotteko nähdä kuinka turvonnut se on."
"Ai, te olette raapinut sitä. Niin minäkin teen unissani!" huusi Babli.
Grethi ja Rachel nauroivat. Herrasmies yski. Hän oli petollisella viekkaudella saanut käsiinsä Rachelin lasin ja tyhjentänyt sen. Rachel torui. "Hän ei saisi juoda viiniä, siitä saattaisi olla mitä kauheimmat seuraukset… Kuinkas sanoi mestari Aldubrand, kylän juoppo, vanha välskäri 'sodan ajoilta', hän, joka kuppasi ja laski suonta kaikilta paikkakunnalla ja 'teoreettisesti' puolusti kylmää vettä sisällisesti, ja lämpimiä jalkakylpyjä ulkonaisesti…"
Herrasmies tuli äreäksi kuin lapsi — alkoi sitten siristellä silmiään ja sanoi: "Oltiinpa sitä kerran oikeita ihmisiäkin — tuollaisia esihistoriallisia olentoja syntiinlankeemuksen ja raihnaisuuden päiviltä. — Muistatko Rachel, meillä oli neljä pulloa vanhaa Baunea päivälliseksi jokaisena kauniina kesäpäivänä — ja sitten leikimme me Aatamia ja Eevaa yhdessä vuoriston metsiköissä!"
Rachel suuttui, pisti kätensä hänen suunsa eteen ja huusi: