Tyttö ei vastannut.
"Saanko nähdä?" ja mestari otti kirjan.
"Ah Faust — pieni tübingiläinen painos — vuodelta 1808. Harvinainen kappale!"
"Se on minun isäni morsiuslahja äidille!" sanoi Grethi.
Hän kumarsi kirkkaat, siniset silmänsä syvälle yli kirjan, tarkastellen sitä tuntijan katseella. Grethi piti sitä kädessään. Mestari piti kättään hänen kätensä ympärillä ja tytön käsi vapisi.
"Saanko kiittää teitä", kuiskasi hän, "siitä, mitä te luitte meille. Se oli — se oli niin uutta!"
Hän ei kuullut, tai ei ollut kuulevinaan, ja selaili kirjaa.
"Alkuunhan on kirjoitettu runo", sanoi hän. "Saako sen lukea?"
Grethi nyökkäsi myöntävästi. "Näettekö?" kysyi hän. Mestari nyökkäsi.
"Sen runon on isä kirjoittanut", sanoi Grethi. "Äiti kertoi minulle usein, että hän sai kirjan morsiuskukkiensa joukossa juuri kun hän pukeutui kirkkoon lähteäkseen. Isä odotteli vaunuissa ikkunan alla — kärsimättömänä — ehkä vastoin tapoja ja sopivaisuutta. Äiti luki runon, lähetti palvelijat hetkeksi ulos, irroitti kimpun morsiusseppeleestään, avasi ikkunan raolleen ja heitti pienen, vihreän oksan isälle. 'Olisin itse voinut heittäytyä ikkunasta hänen luokseen', kertoi hän minulle. Ja aina hänen sitä kertoessaan säteilivät hänen silmänsä. Minun sanotaan olevan äitini näköisen", lisäsi Grethi välittömästi katsomatta mestari Olliviertä.