Mestari katseli häntä ja noita pieniä kirjaimia, jotka olivat kömpelöitä, avonaisia, pyöreitä ja hiukan epävarmoja kuin nuorukaisen liikutuksen vallassa kirjoittama kirje.
"Nyt luen teille ääneen — Saanko minä?" kysyi hän hiljaa, pehmeästi.
Grethi vastasi katsellen odottavin ilmein hänen huuliaan.
Runo kuului näin:
Kuoleva on — — —
Kuoleva on elo varhain, kuihtuva kauneus parhain! Suutelot, kyynelet kuivaa tuuli, nimen, min lausui vapiseva huuli! Kuoleva on elo varhain: se on laki saarella harhain.
Ja sentään lempemme palaa,
kun syli syliä rakkahan halaa!
Tartumme onneen, ootamme uutta!
Toistuu, uhmaten ijankaikkisuutta
Romeon, Julian, Gretchenin satu.
Huuhtele kasvosi rakkain, voitele kylkesi öljyllä vakkain, voitele rintas, mi liekkinä palaa! Oottele etsikkoaikaa! Kuunnella soittosi taikaa lempeä lehto vaieten halaa.
Tiedäthän: taittuva on elon latu!