"Minä tahtoisin vain olla teille kaikki kaikessa" — sanoi Grethi niin hiljaa, että mestarin täytyi kumartua. "Te ette enää koskaan olisi yksin. — — — Minä tahtoisin seurata teitä, minne hyvänsä te menisitte, tapahtui meille sitte mitä hyvänsä. — — — Minä tahtoisin hoitaa teitä, jos te sairastuisitte, tehdä työtä teidän puolestanne, hankkia teille iloa ja rauhaa. Minä osaan tehdä työtä — minä olen nuori ja vahva … ja voisittehan te sanoa, että minä olen teidän tyttärenne. Ettekö ikävöi tytärtä, pientä tyttöä, joka olisi hyvä teille? Minä kaipaan — minä kaipaan pois pääsyä — ystävää — anteeksi, anteeksi — menkäämme pois täältä — sillä minä en voi olla täällä … ja vähimmän siedän minä sitä ajatusta, ettei yksikään ihminen välitä teistä, teistä, joka olette viisain, jaloin, kaunein mies, mitä minä olen nähnyt!" —
Ja hän piilotti kasvonsa, innostuksensa ja ujoutensa hänen rintaansa vasten!
Mestari kumartui syvälle hänen puoleensa, aivankuin olisi tahtonut säästää, kätkeä ja rauhoittaa tuota sievää olentoa. Tytön pieni päähine oli luikunut pois — mestari suuteli hänen rikasta tukkaansa kuiskaten: "Se on mahdotonta, rakas, rakas lapsi!"
"Älkää sanoko, älkää sanoko niin!" pyyteli Grethi.
"Grethi!" sanoi mestari äänessään sävy, joka vaikutti sen, että hän veti päänsä pois ja katseli muualle —. "Ettekö tiedä, ettekö tunne, että minä olen tuo rappeutunut kirkko ja te vahvat urut? Eikä saa kiusaa Herraa — — —"
He kuulivat nopeita, keveitä askelia, lapsen keuhkojen läähätystä ja läpi lehdon tuli pieni Babli juosten kujalta, pysähtyi hetkeksi ja sai sanotuksi: "Minä kiiruhdan kylään — — — hakemaan Aldubrandia — Herrasmies kuolee!"
Sitten juoksi hän eteenpäin.
Mestari ja Grethi riensivät nopeasti takaisin lehtokujaa pitkin —
Grethi edellä.
Kultainen valo sammui vuorten harjanteilla ja metsissä. Harmaan sininen varjo nousi kylästä — ja laskeutui linnan raunioille.
* * * * *