Sinä yönä kuoli herrasmies uskollisen Rachelin ja viimeisen ystävänsä syliin.
Grethi istui autiossa soittohuoneessa nojaten raskasta päätään käsiinsä. Ja aamun ensimäiset häikäisevät säteet kulkivat kiharan tukan ohi — ja piiloutuivat kuin tuska vanhaan, hoikkajalkaiseen klaveeriin.
XX.
Pienessä puistikossa etelänpuolella, kirkkomäen alla, paistoi aurinko vaaleiden lehvien läpi ja kirjavoi hiedalla peitetyn maan varjo- ja kultaläikillä.
Vanhat puut heiluttelivat sinertävien ja kullanhohtavien läikkien välillä tupsu- ja virpirikasta ylellisyyttään — — — nurmikolla, joka oli hienoin, kirjavin matto, missä kylän nuoret tytöt saivat tepastella pienten kenkiensä ja saappaittensa koroilla.
He olivat kaikki siellä — puoliympyrässä penkin luona hietaisen rinteen alla, jota pitkin kirkkopolku kiemurteli ylöspäin.
Myllärin molemmat tyttäret — jotka jo olivat panneet päähänsä leveälieriset aurinkohattunsa sitruunan keltaisine nauhoineen; sepän pitkä tytär, suuren kauppiaan pikku tytöt, pikku kauppiaan ainoa tytär, tynnyrintekijän, räätälin, suutarin tyttäret — kaikilla kirjoitettuja nuottilehtiä valkeissa ja punertavissa käsissään … ja lähinnä penkkiä, pienen matkan päässä toisista, seisoivat Grethi Birger ja pikku Babli katsellen samasta lehdestä.
Grethi oli kalpea, eikä nostanut silmiään lehdestä. Babli taas tavallisuuden mukaan innokas ja punaposkinen tarkaten kaikkea pienillä, säihkyvillä silmillään.
"Viimeinen osa vielä kerran!" kuului mestari Ollivier'n ääni — hiljaa, mutta kuitenkin varmasti.
Hän istui penkillä paljain päin, varjossa rinteen alla ja johti laulua. Hatun oli hän ottanut päästään, asettanut keppinsä syrjään. laulettiin Joh. Sebastian Bachin "Helluntai-kantaattia", jonka lähetystö nuoria tyttöjä, juhlallisen salaperäisellä ja hiukan ujolla tavalla, oli pyytänyt urkuria opettamaan heille.