Ääniä harjoitettiin yhä uudelleen. Mestari hyräili itse mukana, lyöden vasemmalla kädellään tahtia. Kun hän luuli, ettei kukaan häntä tarkannut, hakivat hänen silmänsä Grethin katsetta, mutta kohtasivat vain Bablin.
Aurinko paistoi vain hetkittäin. Pilvenmöhkäleitä oli alkanut kokoontua vanhan poppelin yläpuolelle, joka oli kestänyt monta talvimyrskyä. Korkealta, puun vielä harvalehtisestä latvasta kuului lintujen liverrystä, aivankuin nekin olisivat harjoitelleet laulua elämän, valon ja hengen tulevaa juhlaa varten.
Sen keskellä kuului kaukaa vesimyllyn pyörien kolina joelta — — — ja tähän ääneen sekaantui toinen, soinnuttomampi, jonka vain pikku Bablin sukkelat korvat äkkäsivät: ääni, joka muistutti ihmisjoukon kiireistä astuntaa myllysillan yli padon luona, tiellä, joka johti puistoon.
Babli kosketti jalallaan Grethiä.
Grethi ei nostanut kasvojaan, ei kuullut mitään.
Urkuri nosti kätensä. Äänet vaikenivat. Tytöt liikahtelivat, katselivat toisiaan ja Grethiä.
Nuottilehti vapisi hieman hänen kädessään.
"Nyt tulee mezzosopraano aaria", sanoi urkuri. "Alkakaapa neiti Birger!" — — —
Ja mestari hyräili:
Mein gläubiges Herze, frohlocke, sing', scherze mein gläubiges Herze…