Kun siellä on viiniä, niin kaiketi ihmisiäkin. Keitä siellä asuu? kysyi
Adelsvärd.
Pari siivoa vanhaa ihmistä — vähän omaa sukuani — kunnon väkeä — ja viini on hyvää, teidän ylhäisyytenne.
Älä nimitä minua ylhäisyydeksi, vaan sano, Rigo, onko luostari purettu.
Ja tuleeko kukkastuoksu sen vanhasta puutarhasta? —
Nyt oli Rigon latina lopussa. Adelsvärd käski hänen soutaa viitattuun suuntaan. Puolen tunnin kuluttua he astuivat siellä maihin.
Tämäpä on löytö — tuumi Adelsvärd — aivan kuin lumottu saari vanhoissa kuvakirjoissa!—
Hän otti käsille luonnoskirjansa, mutta jätti heti yrityksen sikseen.
Hänenhän teki mieli vain katsella.
He olivat laskeneet rantaan rappeutuneiden portaiden kohdalle, jotka oli liitetty muurikivistä. Viimeinen porraspari oli marmoriliuskoja, jotka olivat käyneet vihreiksi pakoveden näljäisestä nuoleskelusta, ja tämä jälki ulottui leveänä reunuksena pitkin puutarhan matalan, eteenpäin kallistuneen muurin juurta. Kaikki oli rappiota, rapautumista, unhotuksiin jäämistä. Muuri melkein peittynyt tummanvihreän muratin alle, joka kuvastui matalaan veteen tiheänä, silkinhienoisena, ikäänkuin keijukaiset olisivat tänne ripustaneet haahkanuntuvaisia peitteitä imemään itseensä iltapuolen auringon viimeistä hohdetta.
Vihreän muurin takana yleni tummia sypressejä, runko rungon vieressä, juhlallisia ja vahvoja kuin kivipatsaat. Päivän raukenevaa hohdetta vasten ne näyttivät puistokujalta, missä vainajien henget kävelevät tahtoessaan nähdä auringon vaipuvan meren syliin ja kuunnella raskasmielistä iltatuulta, yön edeltäjää.
Korkeiden runkojen hämärästä pilkotti heleitä, nuppunsa saaneita pensaita, ikäänkuin uteliaita neitosia jättiläisten maassa. Puoleksi puhjenneet kukat olivat kuin kurkistelevia silmiä, lehdet kuin tiheäkiharaisia hiuksia — ja niiden voidellusta hajusta huokui Adelsvärdiä kohti niin huumaavan hyvä tuoksu, että hän ummisti silmänsä ja ajatteli: täällä voisi kuolla!
Melkein vastenmielisesti hän jälleen avasi silmänsä; puutarhan takana näkyi luostarirakennus, ränstynyt, rappeutunut. Auringon paahde ja ajan hammas olivat hävittäneet, mitä ihmiskäsi oli luonut. Kuorin seinässä ammotti avoin ikkuna; näkymättömässä ruudunpalasessa leimusi uupuneen päivän iltatervehdys. Tämä tervehdys valui yli katon ja muurien, sypressien ja pensasten — niin vienosti koskettaen, että Adelsvärd ehdottomasti hiljensi ääntään, kun astuessaan ylös rantaportaita kysyi Rigolta, missä täällä oli ihmisiä.