Hän tarvitsi siemauksen viileätä viiniä. Oli tehnyt työtä koko päivän ja edellisen yön. Ja päivä oli ollut polttavan kuuma ja raskas.
Rigo hävisi. Hän lähti hakemaan vanhaa puutarhuriparia. Adelsvärd astui viheliäisestä luukusta luostarin puutarhaan. —
Koskaan ei hän ollut jalallaan astunut näin juhlalliseen unholaan — koskaan ei näkynyt ihmisjalka polkeneen näitä ruohottuneita käytäviä. Muratti näytteli sinisilmäisiä kukkia penkereissä pitkin kiemuraista käytävää; murattia riippui pitkän, matalan muurin yli, joka oli sieltä täältä mennyt puhki ja aukaisi näköaloja punakellervälle laguunille päin — ja edempänä näkyi myös kullansiintävä kaupunki, jonka tornit ja kuvut pian nukahtaisivat kuin ikuiseen uneen.
Taas murattia ja puksipuuta; pitkää, hiiskumatonta ruohoa, joka oli pilkutettu astereilla, oleandereilla, laakereilla ja berberis-pensailla — joukossa myös katajia, tuijoja … ja muita, joita Adelsvärd ei saanut sopimaan mihinkään kasvioon. Hän tunsi olevansa satutarhassa — missä ei ollut ihmisääniä eikä linnunlaulua — mutta tummissa sypresseissä alkoi illan tuulonen humista kuin henkien huokailu kirkon valtikan ympärillä.
Hän istuutui kivipenkille pyöreän kivipöydän ääreen, joka oli ruosteenpunainen ja vihreä jäkälistä ja sammalista. Loistavia, kukkivia pensaita — tummia, humisevia sypressejä — suloista kukkastuoksua oli hänen ympärillään … ja hän katseli pitkin vedenkalvoa, joka oli merkitty paaluilla ja kalaveneiden kirjavilla purjeilla — ja jonka kehyksenä oli kaukaisia sinertäviä saaria — sinertäviä torneja — loitolla häämöttäviä vuoria.
Hän silmäsi äärettömyyteen. Tuntui, kuin nyt vetäisi viimeisen huokauksensa; kuin elämä päättyisi tähän.
Hänestä oli melkein tuskallista nähdä vanhan puutarhurin ja hänen eukkonsa lähestyvän.
He tervehtivät — sydämellisesti, ilman tuttavallisuutta, jollaista useinkin tapaa Italian rahvaassa.
He kysäisivät pään liikkeellä, ja hän vastasi käden liikkeellä. Pieni kurttuinen ukko laski ruukullisen viiniä pöydälle — ja jäi seisomaan. Pieni kurttuinen muori laski kaksi lasia pöydälle — ja itsensä istumaan penkille. Sitten hän siveli laseja häthätää esiliinansa kulmalla. Hänen silmänsä loistivat kirkkaina ja harmaina tulehtuneiden, punasyrjäisten luomien alta. Ukolla, joka kaatoi viiniä laseihin, oli samanlaiset silmät. Ikivanhan tavan mukaan maistoi hän ensin omasta lasistaan — antoi eukkonsakin ryyppäistä — lykkäsi vasta sitten toisen lasin Adelsvärdin puoleen ja nyökäytti päätään: Hyvää Coneglianoa — vielä luostarin ajoilta. Terveydeksenne, herra!
Peter Adelsvärd joi omaksi ja molempien vanhusten terveydeksi kohottaen rubiininpunaista viiniä kalpeata iltataivasta vasten. Pieni ukko sievisti puhetapaansa ja esiintyi vierasta kohtaan hienotunteisesti. Pieni ryppyinen eukko hymyili punareunaisin silmin ja laverteli kursailematta kuin opetettu lintu Venetsian saariston murteella. Se kuului pehmeältä — ja väliin siinä oli pikkuisia lystillisiä huudahduksia, ikäänkuin tiiran liitäessä pitkin vedenpintaa. Adelsvärd ymmärsi tuskin puoltakaan. Mutta puhe kaikui hänen korvissaan siltä, kuin meren keinunta saaren ympärillä olisi saanut ihmisäänen.