Adelsvärd kävi hajamieliseksi ja hypisteli luonnoskirjaansa. Vanha puutarhuri sysäsi ystävällisesti eukkoaan kylkeen: Sinä juttelet liian paljon, muoriseni. Tulee jo myöhä, ja vieras herra tahtoo tehdä työtä!…
Sitten he menivät. Viinin he jättivät pöydälle.
Adelsvärd ei koskenut siihen. Hän oli lumouksen vallassa. Hän tuijotti — eikä kuitenkaan nähnyt mitään. Ja sitten hänestä tuntui, että hän nyt ensi kerran eläissään keksi meren … hän, joka oli Suomen saaristosta kotoisin.
Pohjolan merten harmaa synkkämielisyys ei sovi etelälle. Täällä on taiteen muistomerkkejä aina niin perin likellä. Jos hiukankin muuttaa silmän näkökulmaa, sukeltaa syvyydestä esille mitä ihanimpia rakennuksia, aivan kuin maalattu runoelma. Ja kun taas räpyttää silmää, leviää eteen Adrianmeren rajaton pinta, jonka yllä kaareutuu taivaan kupu pilvien ollessa sen kalkkimaalauksina. Puutarhassa hänen ympärillään alkoi pimetä, mutta meri loisti.
Kaukana sytytettiin erään paalun huippuun lyhty — kenties valoa jumalanäidille vesillä.
Välittämättä siitä, mitä varten Jumalan äiti oikeastaan tarvitsi tuota lyhtyä, hän kiinnitti ajatuksensa siihen yksinkertaisuuteen, joka sytytti pikku lampun. Yksinkertaisuudesta hartauden tai tottumuksen takia liukui hänen ajatuksensa takaisin niihin aikoihin, jolloin tuota tapaa ei ollut — vaan jokin muu — taikka ei mitään.
Koko asia kävi hänelle yhä kaukaisemmaksi. Kaikki tyyni alkoi yhä enemmän olla merta — jonka rannoilla ei rakennettu eikä asuttu. Lopulta hän tunsi joutuneensa lähelle sitä tuskaa, joka vaanii kaikilla merillä, niin etelässä kuin pohjolassakin: kun pelkää tunkeutuvansa kokonaisuuden lävitse, harmaan syvyyden toiselle puolen, ja siellä näkevänsä, että kaiken perillä on vain tyhjää…
Se on kauhu harmaata Okeanosta vastaan, jonka aaltojen poikki ei yksikään lintu ole lentänyt viestiä viemään rannalta rannalle…
Hän ryntäsi seisaalle ja mutisi: Ei! … pois! —
Sittenkin hän jäi paikalleen kuin juurtuneena luostarin hämärtyvään puutarhaan. Minne hänen oli mentävä? Hän pysyi matkustelevana muukalaisena, missä ikinä oli. Kukaan ei odottanut häntä. Vain hänen työnsä odotti … ja sen merkitys alkoi häneltä häipyä, niinkuin keväinen ilta häipyi yön tieltä.