Ne väistyivät ja hajosivat. Taivas kävi läpikuultavan valkoiseksi kuin neitosen päivänvarjo levällään. Hotellit ja gondoolit saivat vieraita. Pitkin opaalinväristä vettä näkyi kaikkialla punaisia, sinipunaisia ja sinisiä päivänvarjoja. Muutamiin gondooleihin oli jo pystytetty kirjava telttakatos. Hienoksi ja kalliiksi kävi elämä laguunien rannoilla.

Luostarisaarelle ei tullut ketään. Bädeker ei ollut sitä vielä keksinyt.

Ruoho yleni korkealle ja tuli rehevää; kaikki pensaat, kaikki kukat puhkesivat; korvalehdet ja hyasintit alkoivat jo hervota auringon poltteesta; orvokit pysyivät koko päivän piilossa ruohon seassa. Mutta sittenpä ne tuoksuivatkin illansuussa — ja läpi yön! Yhteiseen liittoon oli mennyt tuoksu ja haju, hunajaisen painostava oleandereista, kirpeä ja itkettävä metsälaukasta, hempeä kuin suitsutus keltaisista ja valkoisista liljoista. Aurinko hallitsi.

Ja pikku Maria antautui sen valtaan. Nyt ei enää tarvittu lääkkeitä.

Hän istui ulkona kaiket päivät ja antoi auringon häikäistä ja polttaa. Ei se silti häikäissyt hänen kirkkaita silmiään eikä polttanut hänen kalpeata ihoaan. Se antoi hänelle kaikki voimat takaisin, pyöristi hänen rintansa, suoristi hänen pikkuisen vartalonsa. Hän sai hartiat; piilotti nilkkojaan lyhyen hameensa helmoihin; tunsi itsekin jalkojensa venyvän.

Päivä päivältä puhkesi hänen hieno kauneutensa täyteen kukoistukseen yhdessä puutarhan muiden kukkien kanssa. Adelsvärd katseli häntä — ja näki, että hänen edessään oli neitsyt. Ja päivistä karttui viikkoja.

He kaksi olivat yhdessä kuin toverukset. Kenties ei sana "toverukset" ollut oikea. He eivät yhdessä leikkineet, jutelleet, hommanneet. Adelsvärd antoi tytön kehittyä; hänen piti toipua täydellisesti. Ei ollut puhetta piirtämisestä. Adelsvärdillä oli mandoliini; tyttö oppi sitä näppäilemään, hyräili välistä jonkin saarelaislaulun pätkää — mutta toisen kuunnellessa heitti sikseen.

Toisinaan Maria kävi araksi, karkasi hänen luotaan ja lymysi. Joskus hän tapasi tytön istumassa korkealla puussa, vanhassa sypressissä, joka oli kaikkein kookkaimpia — mainio piilo- ja tähystyspaikka — ja jota hän nimitti Robinsonin puuksi, kertoen Marialle tästä kuuluisasta erakosta ja hänen saarestaan.

Maria kuunteli hartaasti, istuen yhä puun latvassa. Eikä luisunut sieltä maahan, ennenkuin Adelsvärd oli poistunut häntä katselemasta.

Tyttölapsi oli joutunut murroskauteen.