Niinpä hän saattoi arvaamatta pysyä poissa hänen luotaan tuntikausia. Adelsvärd yritti lukea ja kirjottaa, mutta käänteli alinomaa päätään — maltitonna.
Äkkiä suhahti tyttö esille jostakin mutkikkaasta kujasta, hyppäsi hänen syliinsä istumaan, laski päänsä hänen olkaansa vasten ja kujeili hänen kanssaan Malebarin Torcello-murteella, josta tiesi Adelsvärdin ymmärtävän tuskin puoltakaan.
Ja uudestaan pujahti tyttö tiehensä kuin sukkela orava.
* * * * *
Vähitellen kävi Marian olo tyynemmäksi.
Adelsvärd rupesi opettamaan hänelle kirjotusta. Se sujui verrattain hyvin. Samoin lukeminen. Mutta kun hänelle tahdottiin ilmaista myös luvunlaskun salaisuuksia, purskahti hän nauruun. Sitä hän osasi ilmankin — selitti hän.
Ja lähemmin tutkiessa kävikin ilmi, että hän oli sommitellut itselleen oman laskutavan, jonka perille Adelsvärd vuorostaan ei päässyt. Mutta vähitellen tuli tasapaino. Marian sisässä oli niin syvä rauhallisuus. Semmoinen vakavuus, joka teki hänet harvapuheiseksi, vieläpä niinkin, että hän joskus oli koko päivän vaiti. Silloin hän, iltaraikkauden lähetessä — kylmäähän ei enää tullut — istuutui hyvin mielellään Adelsvärdin syliin, kun he olivat kätkeytyneet puutarhan äärimmäiseen sopukkaan, ja pyysi suurta ystäväänsä kertomaan kodistaan ja millaista elämä oli siellä kaukaisessa maassa.
Oliko tämä maa pohjoisnavan vai etelänavan tienoilla, sitä hän ei käsittänyt eikä siitä paljon välittänytkään. Ettei Adelsvärd pikku lapsena ollut jääkarhun hoidettavana, se oli hänestä selvää. Mutta hänen teki — vaikkei sitä oikeastaan udellut — mieli tarkoin tietää, millaisia siellä nuoret naiset ovat. Hän kuunteli ääneti kuvausta semmoisesta maasta, jossa oli tuhansia saaria, tuhansia järviä, syviä, sakeita metsiä ja kesäisinä öinä valoa.
Siellä ovat varmaankin kaikki naiset vaaleita ja kauniita kuin kuutamoinen yö? tuumi Maria ja katsoi häntä silmiin.
Ennenkuin Adelsvärd oikein tajusikaan, mistä oli puhe, oli hän kertonut tytölle nuoresta vaimostaan … että he olivat eksyneet toisistaan kuin pimeässä metsässä.