Maria laski päänsä mietiskellen, hellitti käsivartensa hänen olaltaan — ja poistui sanaakaan sanomatta kotiin päin. Turhaan Adelsvärd naputti, myöhään, hänen ovelleen. Se pysyi lukossa.
Seuraavana aamupäivänä Maria kysyi häneltä, oliko hän nukkunut huonosti, kun näytti niin kalpealta — ja eikö hänen pitäisi ruveta työhön?
Mitä varten? ihmetteli Adelsvärd nauraen. Eikö aika kulu meiltä muutenkin hyvin?…
Tyttö selitti vakavasti:
Tottahan nuorella vaimollasi täytyy siellä kotona olla jotakin, millä elää! —
Maria katui sanojaan, kun näki hänen kasvoissaan tuskallisia värähdyksiä. Ja hiveli kädellään pitkin hänen hijaansa.
Adelsvärd vastasi:
Vaimoni on kotonaan vanhempiensa luona — ylhäisessä perheessä, vaikkei se silti ole rikas. Hän ei huoli minulta mitään. Aikoo mennä uusiin naimisiin — niin on ainakin kerrottu. Oi oi, pikku Maria, älä minulta koskaan kysy sitä asiaa. Siitä ei tule muuta kuin pahaa! —
Tytön silmät näyttivät vasten auringonvaloa tummilta hänen seistessään siinä Adelsvärdin edessä.
Hän sanoi jurosti: