En minä sitä, että kuolleet mitään tekisivät…! vastasi Maria omituisella äänensävyllä.
No kuolemaako sinä pelkäät, Maria? —
Tyttö kiinnitti häneen katseensa … se tuntui sanovan: Minä en pelkää mitään, jos vain sinä olet elossa! —
Hän pyysi Adelsvärdiä kääntämään veneen.
He soutivat takaisin. Nyt oli jo myöhäinen yö. Tuskin he enää tapaisivat ketään matkalla. Venetsia näytti kokonaan lyyhistyneen salaperäisen kuuäijän tuijotusta väistäen. Tällä kertaa he valitsivat risteilyretken pienten kanavien kautta Fondamenta nuovan luota läpi kaupungin keskikohdan. He kulkivat sen aukeaman ohitse, joka on sairaalan ja pyhimyskirkon välillä. Siellä, kirkon varjossa, solakalla marmorijalustalla ratsasti juuri tuo rosvo ja väkivallantekijä Colleoni. Kuun silmä osui ihan rautahattuun ja päähän, jonka alapuolella häämöttivät suunnattoman leveät hartiat. Nuo kasvot — niin tyhjät hirmua ennustavassa kauheudessaan! Ja suu, joka ilmielävänäkin tuntui olleen pronssista valettu ja jonka hyytyvä viiru oli auennut vain kahdelle sanalle: Hakkaa maahan!
Kuun tuijotus sattui ratsumieheen, joka seisoo jalustimissa — niin kiire on hänellä päästä perille, olla ensimäisenä ihmiskärsimysten meressä — jonka halki hevonen ravaa yhtä paatuneen pontevasti kuin sissipäällikkö sen selässä.
Adelsvärd katseli patsasta ja nauroi.
Maria kääntyi häneen päin kummastuneena.
Niin, minä nauran — selitti Adelsvärd — tuota suunnatonta vintiötä! Kuu tuijottaa häneen ylhäältä, minä alhaalta, eikä meistä kumpikaan tiedä, mitä varten hän täällä ratsastaa. Hän itse luuli olevansa puolijumala — jonka oikea koti oli doogipalatsin edustalla. Venetsia maksoi hänelle niistä konnantöistä, mitä hän teki — ja luulotteli hänelle, että tuo häpeäsoppi on kaikkein hienoin paikka. Ei näet uskallettu häntä kokonaan ajaa tiehensä. Muuten hän olisi ratsastanut kaupungin mäsäksi!
Oliko hän niin paha mies? kysyi Maria ja tähysti ratsumiestä kohti.