Katsoppa häntä! vastasi Adelsvärd. Kuvanveistäjä on tehnyt hänet kuolemattomaksi. Ilman taiteen apua olisi hänen nimensä huuhtoutunut siihen muta- ja verivirtaan, johon uppoo satoja hänen kaltaisiaan.
Jospa se virta olisi niellyt omat sortajamme!
Adelsvärd istuutui Marian viereen, tarttui hänen käteensä ja jatkoi:
Minua rupesi niin naurattamaan. Kuuleppas, mitä sanon — minuun tulee aina semmoinen omituinen väristys, kun katselen tuota — ja ajattelen hänen veljiään, hevosmiehiä, jotka ovat kimpussamme siellä kotona. Minusta näyttää, että kuu päästi samanlaisen naurun kuin minäkin. Se ei ole hyvää naurua!
Maria sanoi hiljaa:
Etkö sinä usein toivo, että olisit nyt kotona — taistelemassa tuota vastaan?
Samalla hän osotti sormellaan.
Kyllä — vastasi Adelsvärd — siitä saat olla varma!
Mutta vielä enemmän haluaisin olla se taiteilija, joka on solakalle jalustalle pystyttänyt tuon raskaan hirviön. Jos minussa olisi kykyä tuommoiseen — niin en ikuistaisi konnaa enkä naulaisi sillä tapaa kiinni nuorison vihaa ja kiukkua hänen häpeällisiä tekojansa vastaan… vaan siitä tulisi naisolento … hän puristi Marian kättä vienosti … joka pitäisi nuorisoa, jos se on valmis uhraamaan henkensä ja verensä, ikuisesti kiinni sellaisessa hartaudessa, mikä ajoi ristiritarit kauvas yli merien, läpi maiden. — He pyrkivät saavuttamaan oman uskonsa mukaan erästä hautaa, joka piti pelastettaman jumalattomien käsistä — mutta oikeastaan oli heidän päämääränään nainen — ikuinen naisihanne — joka säilyttää miehiä puhtaina ja jaloina vaarojen ja eksytysten maailmassa!
Hän katsahti Mariaan, tokko tämä oli ymmärtänyt? … eivätkö sanat olleet kovin outoja?…