Maria loi silmänsä maahan. Hän oli ymmärtänyt.

He ottivat toisiaan kädestä. Vene liukui hiljaa, airo lepäsi kieppuvassa hangassaan.

Nyt sattui Colleonista luomavarjo torin poikki — ikäänkuin viitaten alaspäin heitä kohti.

Heidän tuli kummankin yhtaikaa paha olla — ja he soutivat edelleen. Läpi kuolonhiljaisten mutkikkaiden kanavien, jotka olivat ahtaita ja löyhkäsivät — korkeiden, synkkien muurien välitse. Airon loiske herätti omituisia kaikuja tässä vesireittien ja kivitalojen sokkelossa, jonka puhki vene pujotteli hieman kolahdellen paaluihin, jotka antoivat kimmoten perään, kiinni sidottuihin herrasgondooleihin, jotka kopeina eivät ottaneet hevin väistyäkseen tuumankaan vertaa, ja pitkiin, laakeihin proomuihin, jotka olivat päivän raadannasta niin perin nääntyneet, etteivät viitsineet liikahtaa.

He eivät puhuneet toisilleen; mielessä tuntui niin raskaalta. Kuu oli kuin kadonnut siitä kaupungista, jonka rakennukset ja sillat näyttivät alkuaan sen säteiden imeminä ylenneen merestä.

Mutta heidän kääntyessään erääseen leveämpään kanavaan tuli tuijottava kuu jälleen näkyviin. Se kiinnitti kummeksivan katseensa vanhaan, ylevään palatsiin, joka oli likistynyt uudestaan tilkittyjen rumilusten väliin. Palatsi kohotti leveätä kattoreunusta sirojen pylväiden ja leijailevien kaarien päällä, joiden marmorinen palmikoima, liioteltua gootilaista kuosia, ikivanha ja koeteltu sateessa ja auringon paahteessa, loisti kuin äsken puhjenneet ruusut. Ristikkoportista näki silmä hämärään ulkoeteiseen, jossa paloi himmeä lamppu. Sisimmällä tapasi kuu taas oman tuijotuksensa kääpiöpuutarhassa, missä hintelä suihku kiiti ilmaan ja painui takaisin vihertävänsinisten pensaiden sekaan, joiden pitkät kukkatertut näyttivät roikkuessaan nukkuvan oman tuoksunsa huumaamina.

Se oli Venetsian seikkailupalatseja.

Ja keskimmäiseltä parvekkeelta, korkeiden, avonaisten akkunankaihdinten välistä kaikui ulkoilmaan soittoa: sello, klarinetti ja piaano … säveliä, jotka olivat Adelsvärdille tuttuja, joita Maria kuuli ensi kerran ja jotka tällä myöhäisellä hetkellä, kuun udun päilyvään verkkoon kutoutuneina, saaden ikäänkuin henkien kaikua vaiteliaista vesistä, vetivät molemmat veneessä olijat hellästi yhteen. Tuskin he uskalsivat hengähtääkään — karttoivat toistensa katsetta — lopulta kosketustakin — ikäänkuin yö, kuu, soitto pakottaisi heitä välttämään sellaista makeutta, jota liian raihnainen pursi ei voi kestää, vaan uppoo. Kauvan aikaa he yhä katselivat taakseen, kun olivat sieltä poistuneet ja vanha, loistava rakennus muuttunut pieneksi valkoiseksi marmoritauluksi — jonka loittonemistaan loittoneva kirjotus syöpyi tulikirjaimin heidän sieluunsa.

He saapuivat kotiin ja hiipivät hiljaa — etteivät herättäisi vanhuksia — ylös portaita huoneisiinsa. Kummankaan mieleen ei johtunut, että nyt pitäisi nukkua.

Maria istui Adelsvärdin huoneessa hänen sylissään avoimen akkunan ääressä. He katselivat puutarhaan. Se lepäsi suurina vihertävänsinisinä röykkiöinä, alenneena, ja ylhäältä katseli sitä kuu lempeästi, surumielisen vienosti. He loivat katseensa merelle. Se heitti, rauhassa vetäen henkeään, himmeätä valoa — kauvas ijäisyyteen.