Ja heistä tuntui, kuin kuulisivat pienen hintelän suihkukaivon lirinää. Se sekaantui soiton aaltoiluun … pitkin vedenkalvoa kajahteli henkien säveliä … ja heidän silmiinsä pisti paalun nokassa pieni punertava lyhty — joka tuntemattomien kätten sytyttämänä kaiket illat paloi jumalanäidin kunniaksi vesillä.
Kumpikaan ei jaksanut eikä hennonut sanoa mitään. Maria nojasi päätään hänen olkaansa vasten, silmät ummessa. Ajatteliko hän soittoa, jota he olivat yhdessä kuulleet? Ajatteliko hän ehkä sitä ylvästä, yksinäistä palatsia — jonne he eivät milloinkaan joutuisi asumaan? Ajatteliko hän vesillä liitelevää jumalanäitiä — jota ei kukaan saa ikipäivinä nähdä?
Adelsvärd kysyi.
Maria aukaisi silmänsä, haaveilustaan väkisin herätettynä. Ne kiintyivät yksinomaan Adelsvärdin silmiin — hakivat vain häntä. Adelsvärd piti kättään pehmoisesti hänen poskellaan ja painoi hänen päätään rintaansa vasten. Hänessä oli tuskansekainen, yliluonnollinen voipumuksen tunto, kun ei kestänyt elämän vaatimuksia, sen kamppailuja, sen kunnianhimoa, sen velvollisuuksia ja sen ehdollisuutta — sensuuntainen ajatus, mikä oli hänet vallannut silloin yöllä: Jos on olemassa Jumala, joka laupeudessaan valitsee miljoonien joukosta muutamia — niin hän antaa meidän kuolla yhdessä tällaisena yönä!
Voivatko toisen ajatukset sanoitta ilmetä toiselle, joka on hänelle käynyt henkeäkin kalliimmaksi?
Maria irtautui hänestä, lempeästi mutta päättävästi — ja meni häneen katsomatta omaan suojaansa.
Lukkoa ei väännetty kiinni. Mutta ovella seistessään Adelsvärd tunsi, että sitä oli pidettävä lukittuna.
Taas hän istuutui avoimen akkunan ääreen.
Hän oli yön ja kuun vallassa. Heittäytyi molempien vaikutuksille alttiiksi — tavotti selvyyttä ja rauhaa, säännöllisiä suuntaviivoja elämälleen ja työlleen; ennen kaikkea hän kaipasi sisällistä syventymistä.
Hän tiesi, mitä taisi, mitä oli oppinut. Hän tunsi konstinsa kuin viisi sormeaan. Oli tarmokkaasti työskennellyt kotona ja ulkomailla. Koulut ja alkuopinnot oli suoritettu. Entä nyt?