"Oi, poikani, sydämeni on niin täynnä, en tiedä mitä sanoa, mitä tehdä, tuskin rohkenen hänen kasvoihinsa katsettani luoda. Mutta jos hän todella on Odysseus, silloin kyllä toisemme tunnemme, sillä meillä on omat merkkimme, joita ei kukaan muu tunne."
Hymy valaisi silloin Odysseun kasvoja ja hän lausui pojalleen:
"Telemakos, salli äitisi panna minut koetukselle, pian hän minut tuntee, vaikka hän vielä epäilee. Mutta, poikani, ensin on meidän mietittävä, mitä teemme. Lain mukaan: jos yhden ainoan miehen murhaat, on sinun heti lähdettävä pakoon ja jätettävä isänmaasi. Miten nyt käy meille, jotka olemme ottaneet hengiltä kaikki Itakan ylhäisimmät."
"Isä, ei ole sinun älyäsi kenellekään toisella", Telemakos vastasi. "Mitä meidän on tehtävä, sen sinä parhaiten tiedät. Me yhdymme sinuun, teet mitä tahansa."
"Parasta lienee, että ensiksi kukin pukeutuu juhlapukuun, neidotkin koristautuvat kuni häihin konsaan. Soittajat tarttukoot sitraan ja tanssin säveleet kajahdelkoot kauas, niin että ohi astuvat luulevat täällä häitä vietettävän. Silloin ei sanoma kosijain kohtalosta liian varhain leviä. Sitten saamme kyllä tietää, mikä Zeun tahto on."
Heti tottelivat kaikki ja kohta kaikui saleista iloiset karkeloivien äänet, niin että ohikulkijat puhelivat keskenään:
"Jo on siellä häät, monen kosima kuningatar on vihdoinkin ottanut puolison. Eipä vaan jaksanut uskollisesti Odysseuta odottaa!"
Niin ei kukaan tiennyt, miten asiain oikea laita oli.
Kun Odysseus nousi kylvystä ja pukeutui uusiin, loistaviin vaatteisiin, palasi hän jälleen kasvoiltaan ihanana, varreltaan uljaana puolisonsa luo, istahti hänen lähelleen, lausuen:
"Olet ihmeellinen nainen, Penelope! Kuka toinen saattaisikaan noin jäykkänä istua puolisonsa palatessa vuosikymmenten kuluttua. Mutta Eurykleia, laita vuoteeni kuntoon, tahdon vaivoistani päästä levolle."