Pakahduttava riemu täytti Odysseun rinnan, mutta hän oli liian viisas sitä näyttääkseen. Sen sijaan hän kertoi olevansa kretalainen uros, joka kuninkaan pojan surmattuaan nyt oli pakomatkalla. Hänen toverinsa olivat kuitenkin jättäneet hänet nukkumaan vieraalle rannalle ja purjehtineet itse pois. Odysseun lopetettua hymyili Atene ja samassa seisoikin sankarin edessä kookas, ihana jumalatar, joka virkkoi:
"Oletpa viekas ja viisas, Odysseus, et edes kotimaallasi lakkaa kaskuja keksimästä. Sinä oletkin ihmisistä taitavin ja kekseliäin, kuten minua mainitaan viisaimmaksi jumalien joukossa. Mutta etkö tunne Atenea? Olenhan kaikissa vaiheissa rinnallasi ollut, olen sinut tehnyt fajakien luona rakastetuksi, ja nyt tulin tänne sinua auttamaan ja neuvomaan, miten kaikista vaikeuksista selviät. Kärsi kaikki mitä kohdannetkin nurkumatta, äläkä kellekään sano, ken olet, vaan ota vastaan vaieten häväistyksetkin."
Viisas Odysseus vastaten virkkoi:
"Oi, jumalatar, ei ole viisaimmankaan helppo tuntea sinua, joka milloin minkin muodon otat. Ennen tiesin, että sinä rinnallani kuljit, mutta koko raskaitten harharetkien aikana en ole sinua nähnyt. Vasta fajakien luona tunsin lohduttavat sanasi ja opastuksesi. Mutta nyt, oi nyt polvistun eteesi ja rukoilen suuren isäsi Zeun nimessä, sano, sano, missä olen, sillä en tahdo jaksaa uskoa saapuneeni aurinkoisen Itakan rannoille."
"Sydämesi nöyryyden, varovaisuutesi ja viisautesi vuoksi en sinua voi jättää. Muut olisivat heti rientäneet kotiin puolison ja lasten luo, sinä sensijaan ensin tahdot häntä koetella. Katso Itakan ihania maita! Tuossa Forkyn satama, tuolla sen yli kohottautuu tuuhea öljypuu ja tuolla perällä näet merenneitojen avaran luolan. Siellä olet monet uhrit uhrannut ennenmuinoin. Entä tuossa, etkö Neriton kuusten verhoamaa vuorta tunne!"
Samassa hän poisti sumun, ja Odysseus tunsi kotoiset rannat. Riemusta melkein pakahtuen vaipui kotiinpalannut polvilleen ja syleili isäinsä maata.
"Oi nymfit, najadit, te Zeun tyttäret, en konsaan luullut teitä näkeväni. Terve teille! Jos elää saan, teille uhrilahjani kannan."
Atenen neuvosta kantoi Odysseus nyt kaikki kalleutensa syvälle luolaan ja Atene itse vieritti suuren kivimöhkäleen luolan suulle. Sen tehtyään istuutuivat molemmat pyhän öljypuun juurelle neuvottelemaan, mihin olisi ryhdyttävä, jotta julkeat kosijat saisivat kostonsa. Atene kertoi, miten ne kolme vuotta olivat pyytäneet Penelopen kättä ja asustaneet hänen kattonsa alla, mutta miten Penelope, sydämessään syvästi puolisoaan surren, ei kellekään myöntävää vastausta antanut, vaan oli jaellut lupauksia sinne tänne.
Siihen virkkoi Odysseus:
"Ilman sinua olisin kärsinyt omassa palatsissani yhtä häpeällisen kuoleman kuin Agamemnon, Atreun poika. Mutta jos vaan sinä, kirkaskatseinen jumalatar, pysyt rinnallani, kuten Troiassa pysyit, en pelkää, vaikka kolmesataa miestä vastassani olisi. Mitä on tehtävä?"