Eversti oli tuntenut keisarikunnan aikuisen kreivittären, nyt hän tapasi hänet restauratsionin kreivittärenä.
Viimein molemmat puolisot saapuivat erästä poikkitietä suuren puiston portille, mikä sijaitsi pienessä laaksossa, joka erottaa Margencyn kukkulat Groslayn sievästä kylästä. Kreivittärellä oli täällä ihana talo, missä eversti näki, saapuessaan, kaikki valmiina sekä hänen että vaimonsa oleskelua varten. Onnettomuus on eräänlainen taikakalu, jonka voima on siinä, että se tukee meidän alkuperäistä olemustamme. Se lisää tiettyjen ihmisten epäluuloisuutta ja ilkeämielisyyttä, samaten kuin se suurentaa niiden hyvyyttä, joilla on oivallinen sydän. Onnettomuus oli tehnyt everstin vielä avuliaammaksi ja paremmaksi kuin hän oli ollut ennen, hän saattoi siis ymmärtää naisellisen kärsimyksen salaisuuksia, joita suurin osa miehiä ei tunne. Kuitenkaan, huolimatta luottavaisuudestaan, hän ei voinut olla sanomatta vaimolleen:
— Teitä ei niin ollen epäilyttänyt tuoda minua tänne?
— Ei, — vastasi kreivitär, — kun kerran tapasin eversti Chabertin
Dervillen asiakkaassa.
Hän osasi sanoa tämän niin totuutta ilmaisevilla eleillä, että everstiltä hävisi kaikkein pienimmätkin epäilyt, joita hän oli häpeäkseen tuntenut. Kolme päivää kreivitär oli ihastuttava ensimäisen aviomiehensä seurassa. Hellällä huolenpidolla ja jatkuvalla lempeydellä hän näytti tahtovan hävittää muiston niistä kärsimyksistä, jotka eversti oli saanut kokea, annattaa anteeksi ne onnettomuudet, jotka hän tunnustuksensa mukaan oli viattomasti aiheuttanut; hän huvittelihe näyttelemällä Chabertille, antaen tämän havaita hänessä eräänlaista surumielisyyttä, niitä suloja, joiden suhteen hän tiesi hänet heikoksi, sillä miehiin vaikuttaa erityisemmin määrätty esiintymislaji ja sydämen tai hengen sulous, joita me emme voi vastustaa; hän tahtoi saada asemansa entisen miehensä mielestä mielenkiintoiseksi ja hellyttää hänet tarpeeksi voidakseen sitten vallata hänen sielunsa ja kohdella häntä ehdottomasti oman mielensä mukaisesti.
VII.
Päästäkseen tarkoitustensa perille kreivitär oli päättänyt ponnistaa kaikkensa; kuitenkaan hän ei vielä tiennyt, mitä hänen piti tehdä tuolle miehelle, mutta varmastikin hän tahtoi hänet yhteiskunnallisesti perinjuurin tuhota. Kolmannen päivän iltana hän tunsi, ponnistuksistaan huolimatta, ettei voinut kätkeä sitä levottomuutta, minkä tämän vehkeilyn tulos hänessä herätti. Päästäkseen hetkiseksi rauhaan hän sulkeutui huoneeseensa, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, riisui rauhallisuutensa naamarin, jota oli pitänyt eversti Chabertin nähden, kuten näyttelijätär, joka tuskallisen viidennen näytöksen jälkeen palaa väsyneenä pukuhuoneeseensa, vaipuu maahan puolikuolleena, jättäen katsomon kera kuvan, jota hän ei enää ollenkaan muistuta. Hän päätti aikaisemmin alottamansa kirjeen, minkä hän kirjoitti Delbecqille, jonka hän käski mennä, hänen nimessään, Dervillen luokse, pyytämään saada tutustua eversti Chabertia koskeviin asiapapereihin, ottamaan niistä jäljennökset ja tulemaan heti kohta Groslayhin tapaamaan häntä. Tuskin oli hän lopettanut, kun hän kuuli käytävästä everstin askelten äänen; tämä vallan levottomana tuli häntä tapaamaan.
— Ah, kunpa olisin jo kuollut! — huudahti kreivitär. — Asemani on sietämätön…
— No, mikäs teitä nyt vaivaa? — kysyi vanhus.
— Ei mikään, ei mikään, — vastasi kreivitär.