Hän nousi, jätti everstin ja laskeutui alas puhuttelemaan kamarineitoaan ilman todistajan läsnäoloa, lähetti hänet Pariisiin, käskien hänen viedä Delbecqille juuri kirjoittamansa kirjeen ja tuoda sen takaisin heti kohta, kun tämä oli sen lukenut. Sitten kreivitär istuutui eräälle penkille, missä hän oli hyvin näkyvällä paikalla, jotta eversti saattoi tulla häntä tapaamaan heti kun vain tahtoi. Eversti, joka jo haeskeli vaimoaan, riensi paikalle ja istuutui hänen viereensä.
— Rosine, — sanoi hän, — mikä teitä vaivaa?
Kreivitär ei vastannut. Ilta oli niitä suurenmoisia ja tyyniä iltoja, joiden salaiset sulosoinnut levittävät niin paljon ihanuutta kesäkuisen päivän mailleenmennessä. Ilma oli puhdas, ja syvä hiljaisuus oli vallalla, niin että etäisestä puutarhan nurkasta voitiin kuulla muutamain lasten äänet, jotka liittivät jonkunlaisen säveleen seudun ihanuuteen.
— Ette vastaa minulle? — kysyi eversti vaimoltaan.
— Minun mieheni… — sanoi kreivitär ja pysähtyi, teki pienen liikkeen ja keskeytti lauseensa kysyäkseen everstiltä punastuen: — Miten minun pitäisi sanoa puhuessani herra kreivi Feraudista?
— Nimitä häntä mieheksesi, lapsiraukkani, — vastasi eversti sydämellisellä äänellä, — sillä eikö hän ole sinun lastesi isä?
— No niin, — myöntyi kreivitär, — jos hän kysyy minulta, mitä olen tullut tänne tekemään, jos hän saa tietää, että minä olen sulkeutunut tänne erään tuntemattoman kanssa, niin mitä minä hänelle silloin sanoisin? Kuulkaahan, — hän jatkoi ottaen hyvin arvokkaan asennon, — päättäkää te minun kohtaloni, olen valmis alistumaan kaikkeen…
— Rakkaani, — sanoi eversti, tarttuen vaimonsa käsiin, — olen päättänyt kokonaan uhrautua teidän onnellenne…
— Se on mahdotonta — huudahti kreivitär, liikahtaen suonenvedontapaisesti. — Ajatelkaa toki, että jättäisitte silloin tunnustamatta oman itsenne ja aivan lakivoimaisesti…
— Miten, — sanoi eversti, — eikö sanani riitä teille?