— Oletteko herra Ferragus? sanoi paroni.
— En, herra.
— Ei tee mitään, sanoi Auguste, minun on annettava teille tämä kirje, jonka te pudotitte sen talon porttiholvissa, jossa me molemmat olimme sateen kestäessä.
Näin puhuessaan ja ojentaessaan kirjettä tuolle miehelle paroni ei voinut olla heittämättä silmäystä huoneeseen, jossa Ferragus otti hänet vastaan. Tämä huone oli yksinkertaisesti, mutta hyvin sisustettu. Tuli paloi uunissa ja sen lähellä oli pöytä katettu huolellisemmin kuin mitä tuon miehen ulkonainen asema ja vuokrahuoneiden halpuus edellyttivät. Lopuksi hän vielä näki toisen huoneen sohvalla kasan kultaa ja kuuli ääntä, joka ei voinut olla muuta kuin naisen itkua.
— Kirje kuuluu minulle, kiitän teitä, sanoi tuntematon kääntyen tavalla, josta paroni saattoi ymmärtää, että mies halusi päästä hänestä eroon heti.
Liian uteliaana huomatakseen sitä syvää tutkimusta, jonka alaisena hän oli, Auguste ei nähnyt niitä sähköisiä katseita, joilla tuntematon näytti tahtovan niellä hänet; jos hän olisi kohdannut tuon basiliskisilmäyksen, olisi hän älynnyt asemansa vaarallisuuden. Liiaksi intohimon vallassa ajatellakseen itseään Auguste hyvästeli, laskeutui alas ja palasi kotiinsa koettaen löytää jotain järkeä noiden kolmen henkilön yhdistämisessä: Iida, Ferragus ja rouva Jules; se oli tehtävä, joka henkisesti oli samanarvoinen kuin koettaa panna kokoon kiinalaisen rakennuspelin kummalliset puupalikat tuntematta leikin avainta. Mutta rouva Jules oli nähnyt hänet, rouva Jules kävi tuossa talossa, rouva Jules oli hänelle valehdellut. Maulincour aikoi tehdä vierailun tämän rouvan luo seuraavana päivänä, rouva Jules ei voisi kieltäytyä ottamasta häntä vastaan, hän oli tullut tämän rouvan rikostoveriksi, hän oli käsin ja jaloin kiinni tässä hämärässä salajuonessa. Hänellä oli mielestään jo valtit käsissään ja hän ajatteli käskevästi pyytää rouva Jules'ia ilmaisemaan hänelle kaikki salaisuutensa.
Tähän aikaan Pariisi eli rakennustöitten kuumeessa. Jos Pariisi on hirviö, on se varmaankin mielettömin kaikista hirviöistä. Se innostuu tuhansiin haaveisiin. Milloin se rakentaa kuin suuri herra, joka on mieltynyt muurikauhaan, sitten se jättää kauhan ja rupeaa sotilaaksi; se pukeutuu kiireestä kantapäähän kansalliskaartilaiseksi, harjoittelee ja tupakoitsee; äkkiä jättää se sotilasharjoituksensa ja heittää pois sikaarinsa; se huolestuu, tekee vararikon, myö huonekalunsa Châtelet-torilla ja lakkauttaa maksunsa; mutta muutaman päivän perästä se järjestää asiansa, juhlii ja tanssii. Yhtenä päivänä se ahmii täysin kourin ryynisokeria; eilen se osti Weynen paperia; tänään hirviöllä on hammastauti ja se liimaa kaikille muureilleen tuskaa karkottavien lääkkeiden ilmoituksia; huomenna se varustautuu rintakaramelleillä. Sillä on omat tottumuksensa kuukautta, huvikautta ja vuotta varten aivan samoin kuin yhtä päivääkin varten. Juuri tähän aikaan koko maailma rakensi ja repi alas jotain, josta ei vielä tiennyt, mitä se oikein oli. Oli harvoja katuja, joilla ei olisi ollut korkeita rakennustelineitä poikkilautoineen, jotka kerros kerrokselta liittyivät tukipylväisiin. Tällaiset telineet olivat helposti sortuvia laitoksia ja ne heiluivat muurarien alla; niitä oli nuorilla vahvistettu ja ne olivat kalkista aivan valkoiset. Ajoneuvojen sysäyksiä vastaan suojeli niitä harvoin sellainen lauta-aita, joka on pakollinen julkisille rakennuksille, jotka ovat työnalaisina. On jotain merellistä noissa mastoissa, tikapuissa, köysissä ja muurarien huudoissa. Kaksitoista askelta talosta, jossa Maulincour asui, oli myöskin kohonnut yksi tuollainen lyhytaikainen laite erään talon eteen, jota rakennettiin neliskulmaisista kivistä. Seuraavana päivänä, hetkellä, jolloin paroni de Maulincour ajoi kevyissä kaksipyöräisissä ajoneuvoissaan näiden rakennustelineiden ohi ollen matkalla rouva Jules'in luo, pääsi yksi kahden jalan suuruinen kivi, joka juuri oli telineiden huipulle hinattu, irti nuorista, pyörähti ympäri ja putosi ajoneuvojen takana istuvan kamaripalvelijan päälle, musertaen hänet kuoliaaksi. Kauhun huuto tärisytti telineitä ja muurareita; yksi heistä, joka näytti saaneen kivestä sysäyksen, pysytteli kuoleman vaarassa vaivoin kiinni pitkissä tukipuissa. Väkeä kokoontui nopeasti paikalle. Kaikki muurarit laskeutuivat alas huutaen, kiroillen ja sanoen, että herra de Maulincour'in ajoneuvot olivat aiheuttaneet heidän nostokoneensa heilumisen. Jos upseeri olisi istunut pari tuumaa taaempana, olisi hän saanut kiven päähänsä. Palvelija oli kuollut, ajoneuvot rikki. Tämä oli huomattava tapaus tässä kaupunginosassa, ja sanomalehdet kertoivat siitä. Herra de Maulincour, ollen varma, että hänen ajoneuvonsa eivät olleet koskettaneet telineitä, teki valituksen. Viranomaiset sekaantuivat asiaan. Pantiin toimeen tutkimus ja saatiin tietää, että eräs pikku poika oli riuku kädessä pitänyt vahtia ja huutanut ohikulkijoita väistymään. Asia jäi siihen. Herra de Maulincour ei saanut hyvikettä palvelijastaan eikä säikähdyksestään ja sai pysyä muutamia päiviä vuoteessa, sillä ajoneuvojen takaosa oli särkyessään ruhjonut häntäkin, ja säikähdyksestä johtunut hermotäristys oli aiheuttanut kuumeen. Hän ei mennyt rouva Jules'in luokse. Kymmenen päivää tämän tapahtuman jälkeen, ensikertaa uloslähtiessään hän ajoi korjatuilla ajoneuvoillaan Boulognen metsää kohden. Hänen Bourgogne katua alasmennessään katkesi pyörän akseli äkkiä keskeltä poikki juuri sillä kohdalla katua, jossa on likaviemäri, edustajaintaloa vastapäätä. Paroni ajoi niin nopeasti, että molemmatkin pyörät akselin katkettua pyrkivät törmäämään yhteen sellaisella voimalla, että hänen päänsä olisi voinut helposti musertua niiden väliin. Vaunujen luja katos pelasti hänet onneksi tästä vaarasta; kuitenkin hän sai vaikean haavan sivuunsa. Jo toisen kerran kymmenen päivän kuluessa hänet kannettiin aivan kuin kuolleena kyynelehtivän leskirouvan luo. Tämä toinen sattuma herätti paronissa epäluulon oireita, ja hän ajatteli hämärästi Ferragus'ia ja rouva Jules'ia. Saadakseen epäluulonsa hälvenemään hän otti murtuneen akselin kamariinsa ja kutsutti luokseen ajoneuvojensa tekijän. Tämä tuli, silmäsi akselia ja katkeamaa ja ilmoitti herra Maulincour'ille kaksi asiaa. Ensiksi, että akseli ei ollut lähtenyt hänen työpajastaan, sillä hän ei tehnyt ainoatakaan sellaista kaivertamatta siihen selvästi nimensä alkukirjaimia, eikä hän voinut selittää, millä tavalla tuo akseli oli joutunut entisen sijalle; toiseksi, että tuon epäillyn akselin murtumisen oli aiheuttanut sen sisustaan hyvin taitavasti kaiverruksilla ja uurteilla aikaansaatu ontelo.
— Toden totta, herra paroni, onpa sen täytynyt olla koko lurjus, joka on tehnyt tuontapaisen akselin; voisi vaikka vannoa, että se näyttää täysin ehyeltä.
Herra de Maulincour pyysi vaununtekijäänsä vaikenemaan tästä seikkailusta ja piti itseänsä perusteellisesti varoitettuna. Nämä kaksi murhayritystä oli järjestetty nerokkuudella, joka viittasi henkisesti kehittyneiden ihmisten taholta lähtevään vihaan.
— Tämä on sotaa elämästä ja kuolemasta, sanoi hän käännellen itseään vuoteessaan, villien sotaa, yllätysten, väijytysten ja salakavaluuden sotaa, ja se on julistettu rouva Jules'in nimessä. Kelle miehelle hän sitten oikeastaan kuuluu? Mikä valta tällä Ferragus'illa on?