— Justin, minä olen tyytyväinen sinuun, älä mene pitemmälle ilman määräystä, mutta pidä silmällä täällä kaikkea, niin että herra paronin ei tarvitse mitään pelätä. — Rakas lapseni, sanoi tuomioherra kääntyen Maulincour'in puoleen, iloitse jälleen elämästäsi ja unohda rouva Jules.
— En, en, sanoi Auguste, minä en luovuta paikkaani Gratien Bourignard'ille. Tahdon saada hänet kiinni, hänet ja rouva Jules'in myöskin.
Illalla paroni Auguste de Maulincour, joka äskettäin oli nimitetty korkeampaan asemaan eräässä henkivartiokaartin osastossa, läksi tanssiaisiin Elysée-Bourbon'iin, herttuatar de Berri'in luokse. Täällä hänen ei varmaankaan tarvinnut peljätä mitään vaaraa. Kuitenkin Maulincour läksi näistä tanssiaisista suoritettavanaan kunnianasia, asia, joka oli mahdoton järjestää muutoin kuin aseilla. Hänen vastustajallaan markiisi de Ronquerolles'illa oli mitä painavimpia syitä olla tyytymätön Augusteen ja Auguste oli antanut siihen aihetta entisellä suhteellaan herra de Ronquerolles'in sisareen, kreivitär de Sérizy'yn. Tämä nainen, joka ei pitänyt saksalaisesta tunteellisuudesta, pani mitä tarkinta huomiota teennäisesti vaatimattoman pukunsa pienimpiinkin yksityiskohtiin. Sitten, kuten elämässä niin usein sattuu, vähäpätöiseltä näyttävä asia: Auguste tuli lausuneeksi viattoman leikinlaskun, jonka kreivitär de Sérizy otti kovin pahakseen ja josta hänen veljensä loukkautui. Selvittely tapahtui nurkassa hiljaisella äänellä. Maailmanmiehinä nuo kaksi vihamiestä eivät nostaneet mitään melua. Vasta seuraavana päivänä keskusteltiin faubourg Saint-Honoré'n, faubourg Saint-Germain'in ja hovin seurapiireissä tuosta tapahtumasta. Rouva de Sérizy'a puolustettiin innokkaasti, ja kaikki vääryys siirrettiin Maulincour'in puolelle. Ylhäisiä henkilöitä puuttui asiaan. Todistajina oli kummallakin riitapuolella mitä korkeampisäätyisiä henkilöitä, ja oli ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, jottei kaksintaistelupaikalla kukaan saisi surmaansa. Kun Auguste seisoi vastustajansa edessä, joka oli miellyttävä, kaikkien kunnioittama mies, ei hän voinut nähdä hänessä Ferragus'in, salaliittolaisten johtajan, välikappaletta, mutta hänellä oli salainen halu totella selittämättömiä aavistuksiaan ryhtyessään puheisiin markiisin kanssa.
— Hyvät herrat, sanoi hän todistajille, en tietystikään kieltäydy taistelemasta herra de Ronquerolles'in kanssa; mutta ennen sitä tahdon ilmoittaa, että olen ollut väärässä ja että olen valmis tekemään vaadittavat anteeksipyynnöt, vieläpä julkisestikin, jos herra Ronquerolles niin haluaa, sillä kun nainen on kysymyksessä, ei mikään luullakseni voi olla häpeäksi kohteliaalle miehelle. Vetoan siis hänen oikeudentuntoonsa ja jalomielisyyteensä; mielestäni olisi hiukan tyhmästi taistella, silloin kun oikeus voi ratkaista asian…
Herra de Ronquerolles ei tyytynyt lopettamaan asiaa tällä tavalla, ja silloin paroni, tullen yhä epäluuloisemmaksi, lähestyi vastustajaansa.
— Kuulkaa herra markiisi, takaatteko minulle aateliskunnianne kautta näiden herrojen kuullen, ettei teitä mikään muu koston aihe tuo tähän kohtaukseen kuin se, josta julkisesti on kysymys?
— Herra, sellaisia kysymyksiä ei minulle tehdä.
Ja herra de Ronquerolles asettautui paikalleen. Oli sovittu edeltäkäsin, että molemmat vastustajat vaihtaisivat keskenään pistoolin laukauksen. Herra de Ronquerolles, huolimatta välimatkasta, jonka olisi pitänyt tehdä herra Maulincour'in kuolema hyvin epävarmaksi, jollei suorastaan mahdottomaksi, osui paroniin. Kuula tunkeutui rintaan, kaksi sormen leveyttä sydämen alapuolelle, mutta onneksi ilman pahempia vahinkoja.
— Te tähtäätte liian hyvin, herra, sanoi kaartinupseeri, ainoastaan kostaaksenne kuolleita tunteita.
Herra de Ronquerolles luuli Augusten kuolleen eikä voinut pidättää ilkeämielistä hymyä, kuullessaan nämä sanat.