— Tulkaa ja kysykää sitä minulta kotonani, jos haluatte sen tietää, herra.
Ja Maulincour läksi pois, jättäen rouva Jules'in kalpeana ja melkein tainnoksissa jäljelle.
On vähän naisia, jotka eivät olisi ainakin kerran elämässään seisseet, jonkun kumoamattoman tosiasian johdosta, täsmällisen, läpitunkevan ja selvän kysymyksen edessä, yhden tuollaisen kysymyksen edessä, joita heidän miehensä säälimättömästi heille tekevät ja jotka jo lähestyessään saavat aikaan kylmän väristyksen ja joiden ensimäinen sana tunkee sydämeen kuin tikarin kärki. Tästä johtuu määritelmä: jokainen nainen valehtelee. Kohteliaisuus-valheita, anteeksiannettavia valheita, yleviä valheita, kauhistuttavia valheita, mutta joka tapauksessa velvollisuus valehdella. Sitten kun tämä velvollisuus kerta on otettu, täytyy tietenkin osata hyvin valehdella. Naiset Ranskassa valehtelevat aivan ihmeteltävästi. Meidän tapamme opettavat heitä niin erinomaisen hyvin pettämään! Lyhyesti, nainen on valehdellessaan niin lapsellisen julkea, niin kaunis, niin viehättävä, niin todellinen; hän tuntee hyvin sen hyödyn, sillä valheen avulla välttää hän seuraelämässä ne voimakkaat hyökkäykset, joita ei mikään onni kykenisi vastustamaan; se on hänelle yhtä välttämätön kuin puuvillavanu, johon hän laskee koristuksensa. Valhe tulee heille siten kielen perustaksi ja totuus ainoastaan poikkeukseksi; he lausuvat sen, olkoon että ovat siveellisiäkin, vain oikun tai laskelman takia. Muutamat naiset nauravat valehdellessaan, toiset itkevät, toiset tulevat vakaviksi, jotkut harmistuvat, kukin luonteensa mukaan. Alotettuaan teeskentelemällä tunteettomuutta kohteliaisuuksia kohtaan, jotka heitä enimmän hivelevät, he lopettavat usein valehtelemalla itse itselleen. Kukapa ei ole ihmetellyt heidän näennäistä ylevämmyyttään sinä hetkenä, jolloin he värisevät rakkautensa salatuista aarteista? Kuka ei ole tutkinut heidän taitavuuttansa, heidän kepeyttänsä, heidän mielensä vapautta elämän suurimmissakin ahdingoissa? Heissä ei ole mitään pakoitettua: petos tiukkuu heistä kuin taivaasta putoava lumi. Millä taitavuudella he arvaavatkaan totuuden muissa! Millä hienoudella he käyttävät mitä terävintä loogillisuutta intohimoisen kysymyksen edessä, joka heille aina paljastaa jonkin sydämen salaisuuden miehessä, joka on kylliksi yksinkertainen tahtoessaan kysymyksillä päästä heidän perillensä. Tehdä kysymyksiä jollekin naiselle, eikö se ole samaa kuin jättää itsensä alttiiksi hänelle? Saahan hän tietää kaiken, mitä häneltä tahdotaan salata, ja osaahan hän vaieta puhuessaankin. Ja kuitenkin on miehiä, jotka uskaltavat ryhtyä taisteluun pariisilaisen naisen kanssa, naisen, joka osaa asettautua tikarin pistojen yläpuolelle lausuessaan: "Kylläpä te olette utelias! Mitä se teitä liikuttaa? Minkätähden tahdotte sen tietää? Ah, te olette mustasukkainen! Ja entäpä jos minä en nyt tahtoisi vastata teille?" Lyhyesti, he mittelevät voimiaan naisen kanssa, jolla on kolmekymmentäseitsemäntuhatta eri tapaa sanoa "ei", ja lukemattomia muunnoksia sanoa "kyllä". Kirjoittaa teos "ei" ja "kyllä" sanoista, eikö se ole yksi noista kauneimmista diplomaattisista, filosofisista, historiallisista ja moraalisista töistä, jotka vielä ovat tekemättä? Mutta tuollaisen paholaistyön suorittaminen vaatisi neroa, jolla on miehen ja naisen sielu ja sentähden siihen ei koskaan ryhdytä. Ja kuitenkin kaikista julkaisemattomista teoksista on tämä juuri se, jonka naiset parhaiten tuntevat ja jota he paraimmin käyttävät. Oletteko koskaan tutkineet jonkun valheen ohessa ilmenevää käytöstä, asentoa, "disinvolturaa"? Koettakaapas. Rouva Desmarets istui oikeassa, hänen miehensä vasemmassa vaunun nurkassa. Rouva Jules oli osannut hillitä mielenliikutuksensa tanssiaisista lähdettäessä ja näytti nyt täydelleen tyyneltä. Hänen miehensä ei ollut sanonut hänelle mitään eikä nytkään vielä tehnyt sitä. Jules katseli vaunujen akkunoista hiljaisten rakennusten tummia seiniä vaunujen vyöryessä katuja pitkin. Mutta äkkiä, ikäänkuin jonkin ratkaisevan ajatuksen valtaamana, samalla kun erään kadun kulmasta käännyttiin, hän katsoi tutkivasti vaimoonsa, jolla näytti olevan kylmä kaksinkertaisesta turkisviitasta huolimatta. Kaikista niistä asioista, jotka voivat tarttua toisesta toiseen, ovat miettiminen ja vakavuus kaikkein tarttuvimpia.
— Mitähän herra de Maulincour mahtoi sinulle sanoa, koska sinä tulit niin liikutetuksi? kysyi Jules, ja mitä tarkoitti hän sillä, että minun pitäisi tulla hänen luoksensa kuulemaan, mitä hänellä on sanottavana?
— Hän ei voi sanoa sinulle kotonansa mitään, mitä minä en nyt sinulle sanoisi, vastasi rouva Jules.
Ja sitten hän odotti tuolla naisviekkaudella, joka aina loukkaa jonkun verran siveyttä, toista kysymystä. Mies käänsi jälleen katseensa rakennuksia kohden ja jatkoi porttikäytävien tutkimustaan. Jos hän vielä olisi kysellyt, eikö se olisi ollut epäluuloa, epäluottamusta? Epäillä naista, jota rakastaa, on rikos; Jules oli jo tappanut yhden miehen epäilemättä vaimoansa. Clémence ei tiennyt mitään siitä todellisesta intohimosta, niistä syvistä mietelmistä, jotka sisältyivät hänen miehensä äänettömyyteen, yhtä vähän kuin Jules tiesi siitä ihmeellisestä draamasta, joka ahdisti hänen Clémence'nsa sydäntä. Ja vaunut vierivät Pariisin läpi kuljettaen kahta puolisoa, kahta rakastajaa, jotka jumaloitsivat toisiansa ja jotka, samalla silkkityynyllä kevyesti toisiinsa nojautuen, kuitenkin olivat kuin kuilun erottamia. Kuinka kummallisia kohtauksia tapahtuukaan noissa komeissa vaunuissa, jotka palaavat tanssiaisista kahdentoista ja kahden välillä aamulla, puhumattakaan vaunuista, joiden lyhdyt valaisevat niin hyvin kadun kuin vaunujen sisustan ja joiden akkunat ovat läpinäkyvät, samoin kuin vaunuista, joita avioväki käyttää ja joissa parit voivat riidellä pelkäämättä ohikulkevien silmäyksiä, sillä siviilisäädyllä on oikeus pilkata, lyödä ja syleillä vaimoa vaunuissa ja joka paikassa. Kuinka paljon salaisuuksia paljastuukaan öisille kävelijöille, noille nuorille ihmisille, jotka vaunuilla saapuvat tanssiaisiin, mutta jotka, mikä mistäkin syystä, ovat pakotettuja palaamaan sieltä kävelemällä! Tapahtui ensimäisen kerran, että Jules ja Clémence istuivat näin, kumpikin nurkassaan. Tavallisesti he istuivat hyvin lähellä toisiaan.
— On hyvin kylmä, sanoi rouva Jules.
Mutta mies ei kuullut mitään, hän tutki mustia ilmoituksia myymälöiden yläpuolella.
— Clémence, sanoi hän lopuksi, suo minulle anteeksi kysymys, jonka sinulle teen.
Ja hän lähestyi vaimoaan, tarttui häntä vyötöisistä ja veti hänet viereensä.