— Jumalani, siinä me nyt olemme! ajatteli vaimo parka.
— Eikö niin, sanoi hän, kiiruhtaen kysymyksen edelle, sinä tahdot tietää, mitä herra de Maulincour sanoi minulle. Minä kerron sinulle, mutta en ilman pelkoa. Jumalani, voiko meillä olla mitään salattavaa toinen toisiltamme? Jo hetki sitten minä näin sinun taistelevan rakkautemme rehellisyyden ja hämärien huolien välillä; mutta onhan meidän omatuntomme valoisa ja sinun epäilyksesi hämärä. Miksi sinä et siis tahdo pysyä kirkkaudessa, joka sinua miellyttää? Kun minä olen sinulle kaikki kertonut, tahdot sinä tietää yhä enemmän, ja kuitenkaan minä en edes itse tiedä, mitä tuon miehen kummallisissa sanoissa piilee. Katsos, eiköhän kaikki tämä voisi tuottaa jotain ikävää selkkausta meidän välillemme. Minusta olisi paljon parempi, jos me kumpainenkin unohtaisimme tämän onnettoman asian. Mutta joka tapauksessa, vanno minulle, että odotat siksi, kunnes tämä kummallinen tapahtuma itsestään selviää. Herra de Maulincour on minulle sanonut, että ne kolme onnettomuutta, joista sinä olet kuullut puhuttavan: kivi, joka putosi hänen palvelijansa päähän, hänen vaunujensa särkyminen ja hänen kaksintaistelunsa kreivitär de Sérizy'n johdosta, olisivat aiheutuneet salaliitosta, jonka minä muka olen yllyttänyt häntä vastaan. Vielä uhkasi hän minulle selvittävänsä sen suhteen, joka minulla pitäisi noihin murhamiehiin olla. Ymmärrätkö sinä mitään tästä kaikesta? Mielenliikutukseni johtui siitä vaikutuksesta, jonka hänen mielipuolenilmeiset kasvonsa, hänen villit silmänsä ja hänen sisäistä kiihkoa tulvehtiva puheensa minuun tekivät. Luulin hänen tulleen hulluksi. Siinä kaikki. Kuitenkin, en olisi nainen, ellen olisi huomannut, että minä jo vuoden ajan olen ollut, kuten sanotaan, herra de Maulincour'in intohimona. Hän ei ole nähnyt minua milloinkaan muulloin paitsi tanssiaisissa, ja hänen puheensa ovat olleet merkityksettömiä, kuten kaikki, mitä tanssiaisissa puhutaan. Ehkäpä hän tahtoo erottaa meidät nähdäkseen minut jonakin päivänä yksin ja ilman puolustajaa. Katsohan, sinun kulmakarvasi menevät jo kokoon. Oi, kuinka minä vihaankaan ihmisiä! Me olemme niin onnellisia ilman heitä, minkätähden me siis heitä etsimme? Jules, rukoilen sinua, unohda kaikki tämä. Huomenna me varmasti saamme kuulla, että herra de Maulincour on tullut hulluksi.
— Mikä ihmeellinen tapahtuma! sanoi itsekseen Jules nousten vaunuista talonsa porraskäytävän edustalla.
Hän ojensi käsivartensa vaimolleen ja molemmat menivät sisälle.
Kehittääksemme tätä kertomusta sen kaikessa yksityiskohtaisessa totuudessa ja seurataksemme sen mutkailevia polkuja, meidän on välttämättä otettava puheeksi muutamia rakkauden salaisuuksia ja pistäydyttävä makuukamarin esirippujen taakse, ei julkeasti, vaan Trilby'n tavalla, pelästyttämättä Dougal'ia, Jeannie'ta tai ketään, oltava niin häveliäitä kuin meidän jalo ranskankielemme vaatii ja niin rohkeita kuin Gérard'in pensseli on ollut hänen taulussaan "Daphnis ja Chloe." Rouva Jules'in makuukamari oli pyhitetty paikka. Ainoastaan hänellä, hänen miehellään ja hänen kamarineitsyellään oli pääsy sinne. Rikkaudella en kauniita etuoikeuksia, ja kadehtittavimpia niistä ovat ne, jotka tekevät sille mahdolliseksi kehittää tunteita kaikessa niiden laajuudessa, hedelmöittää niitä tyydyttämällä niiden tuhannet mielijohteet, ympäröidä ne loistolla, joka niitä suurentaa, hyvin valituilla koristuksilla, jotka niitä puhdistavat, ja kaikilla noilla hienouksilla, jotka tekevät ne yhä miellyttävämmiksi. Jos te vihaatte nurmikolla aterioimista ja rumasti tarjottuja ruokia, jos teitä ilahduttaa katsella häikäisevän valkoista damastiliinaa, kullattua pöytäkalustoa, valikoitua porsliinia, runsaasti varustettua kultareunaista pöytää, jota hienot kynttilät valaisevat, ja vaakunoilla koristettujen hopeakansien alla ensiluokkaisen keittiön ihmeitä; niin, ollaksenne johdonmukainen täytyy teidän silloin jättää ullakkokamarit vinttikerroksissa ja hempukat kaduilla; teidän on jätettävä ullakkokamarit, hempukat, sateenvarjot ja päällyskengät ihmisille, jotka maksavat ateriansa kuukausilipuilla; ja sitten teidän on käsitettävä, että rakkaus ylimalkaan ei ilmene täydessä suloudessaan muualla kuin pehmeillä matoilla, marmorisen kattolampun opaalivalossa, äänettömien, silkkikankaisten seinien välissä, kullatun uunin edessä, huoneessa, johon ei kuulu naapurien eikä kadun melu, huoneessa, jonka laskosuutimet, esiriput ja poimuilevat akkunaverhot estävät kaiken äänen. Sitten te tarvitsette peilejä, joissa muodot pitävät leikkejään ja jotka heijastavat loppumattomiin sitä naista, jonka te tahtoisitte moninkertaiseksi ja jota rakkaus usein monistaakin; sitten vielä hyvin matalia leposohvia, vuoteen, jonka olemassaolon vain arvaa ikäänkuin jonkin salaisuuden, sitä näkemättä, ja ympäri tätä viehättävää huonetta taljoja paljaiden jalkojen suojaksi, taidokkaasti ripustettujen silkkiuutimien välissä kynttilöitä lasikupujen alla, jotta voisitte minä yön hetkenä tahansa lukea, kukkia, jotka eivät tuota päänkipua, ja liinavaatteita, joiden pehmeys olisi tyydyttänyt Itävallan Annaakin. Rouva Jules oli toteuttanut tämän erinomaisen ohjelman; mutta se ei ollut vielä mitään. Jokainen nainen, jolla on aistia, olisi voinut tehdä samoin, vaikkakin tällaisten asioiden järjestämisessä ilmenee persoonallisuuden leima, joka antaa joka koristeelle, joka yksityiskohdalle jäljentämättömän luonteen. Nykyään, enemmän kuin milloinkaan ennen, hallitsee yksilöllisyyden vimma. Kuta enemmän meidän lakimme pyrkivät mahdottomaan tasa-arvoisuuteen, sitä kauemmaksi me tavoissamme siitä joudumme. Niinpä rikkaat henkilöt Ranskassa alkavat tulla omavaltaisemmiksi maussaan ja yksityisissä oloissaan, kuin mitä he olivat kolmekymmentä vuotta sitten. Rouva Jules tiesi hyvin, mihin tämä ohjelma häntä velvoitti, ja hän oli kotonansa kaikki järjestänyt sopusointuun tuolla ylellisyydellä, joka niin hyvin sopi rakkaudelle. "Viisitoistasataa markkaa ja Sofiani" tai "rakkaus matalassa majassa", tällaisia puheentapoja kuulee nälkäisiltä ihmisiltä, joita aluksi kova leipä tyydyttää, mutta jotka, jos he todellakin rakastavat, tulevat herkuttelijoiksi ja lopulta kaipaavat kaikkia keittotaiteen rikkauksia. Rakkaus kammoo työtä ja kurjuutta. Se tahtoo mieluummin kuolla kuin viettää puutteellista elämää. Enimmät tanssiaisista palaavat naiset, kärsimättöminä haluten nukkumaan, heittävät vaatteensa ja kuihtuneet kukkavihkonsa, joiden tuoksu on haihtunut, hujan hajan ympärilleen, He jättävät pienet kenkänsä nojatuolin alle, kävelevät laahustavilla puolikengillään, ottavat pois kampansa ja kehittävät irti palmikkonsa ilman vähintäkään huolellisuutta. He eivät lainkaan välitä siitä, että heidän miehensä näkevät kaikki nuo soljet, kaksinkertaiset neulat, taidokkaat hakaset, joilla he pitävät koossa hiustensa tai koristustensa hienoja laitteita. Ei ole mitään salaisuuksia enää, kaikki putoaa silloin maahan puolison nähden, mitään ihomaalia ei tarvita hänen edessänsä. Kureliivit, joista tavallisesti pidetään tarkkaa huolta, jäävät maahan, jos liiaksi uninen kamarineitsyt unohtaa korjata ne pois. Lyhyesti sanottuna, kalanluiset pöyhittimet, kummikankaasta ommellut hihanreiät, petolliset kemputtimet, kähertäjältä ostetut hiukset, sanalla sanoen, koko tuo vääristetty nainen jää makaamaan hajallaan ylt'ympäri. "Disjecta membra poetae", keinotekoinen runous, jota ne, joita varten se on tehty ja muodostettu, niin ihailevat, tuo kaunis nainen on hajoitettuna huoneen joka nurkkaan. Haukottelevan puolison rakkaudelle näyttäytyy nyt todellinen vaimo, joka myöskin haukottelee mauttomassa epäjärjestyksessään ja rutistuneessa yömyssyssään, jota eilen on käytetty ja jota huomenna jälleen käytetään.
— Jos te joka ilta, herraseni, toivotte somaa, vasta silitettyä yömyssyä, niin lisätkää minun vaaterahojani.
Sellaista on elämä. Vaimo on aina vanha ja epämiellyttävä miehelleen, mutta aina säteilevä, korea ja kaunistettu toista varten, kaikkien aviomiesten kilpailijaa varten, maailmaa varten, joka panettelee ja parjaa kaikkia naisia. Todellisen rakkauden täyttämänä, sillä rakkaudella on, kuten muillakin olioilla, itsensäsäilyttämisvaisto, rouva Jules menetteli kokonaan toisella tavoin ja sai onnensa pysyvistä ilojuhlista tarpeeksi voimaa täyttääkseen nuo pienet velvollisuudet, joita ei koskaan pidä lyödä laimin, sentähden että ne pidentävät rakkautta. Nämä huolellisuudet, nämä velvollisuudet, eivätköhän ne toiselta puolen johdu persoonallisesta arvokkuudesta, joka on omiansa viehättämään? Eikö ne ole hyväilyä, kunnioitusta, jota osoittaa sen johdosta, että tuntee olevansa rakastettu?
Rouva Jules oli kieltänyt mieheltänsä pääsyn huoneeseen, jossa hän riisui tanssipukunsa ja josta hän tuli yöpuvussa, salaperäisesti koristettuna sydämensä salaisia juhlia varten. Saapuessaan makuukamariin, joka aina oli järjestyksessä ja miellyttävä, näki Jules siellä viehättävän, somaan yönuttuun kääriytyneen vaimon, jonka hiukset kiertyivät paksuina palmikkoina pään ympäri, sillä pelkäämättä niiden epäjärjestykseen joutumista hän salli rakkauden sekä nähdä että kosketella niitä; Jules tapasi naisen, joka oli hänelle aina yksinkertaisempi ja kauniimpi kuin maailmalle, naisen, joka oli virkistänyt itsensä kylvyllä ja jonka kaikki keinotekoisuus oli siinä, että hän oli valkeampi kuin liinavaatteensa, raikkaampi kuin virkistävinkään tuoksu, viettelevämpi kuin taitavinkaan rakastajatar, lyhyesti, aina rakastava ja sentähden aina rakastettu. Tämä naistoimien ihmeteltävä ymmärtämys ja käsittely oli Josephinen suuri salaisuus viehättäessään Napoleonia, samoin kuin se kerta oli Cesonian, hänen viehättäessään Cajus Caligulaa, ja Diana Poitiers'in, hänen viehättäessään Henrik II:ta. Mutta jos tämä tuotti runsaita hedelmiä naisille, jotka saattoivat laskea ikäänsä neli- tai viisikymmeninä, mikä ase se olikaan nuoren naisen käsissä! Aviomies alistuu silloin ihastuksella uskollisuutensa onneen.
Astuessaan pukuhuoneeseensa tuon keskustelun jälkeen, joka oli jäädyttänyt hänet pelosta ja joka yhä vielä tuotti hänelle mitä kiihkeintä levottomuutta, rouva Jules pani erikoista huolta yövaatetukseensa. Hän tahtoi tehdä ja hän teki itsensä viehättäväksi. Hän oli vyöttänyt kiinteästi batistikankaisen yönuttunsa, hänen kaulansa oli paljas ja mustat hiukset riippuivat vapaasti hänen pyöreillä hartioillaan; hajuvesikylpy oli antanut hänelle huumaavan tuoksun ja hänen paljaat jalkansa olivat samettitohveleissa. Tietoisena viehätysvoimastaan hän saapui hiljaisin askelin ja asetti kätensä miehensä silmille, jonka hän tapasi ajatuksiin vaipuneena, yönutussa, nojaamassa uunia vasten, jalat sen kynnyksellä. Hän kuiskasi silloin miehensä korvaan, lämmittäen sitä hengityksellään ja purren sitä hampaidensa kärjillä:
— Mitähän te ajattelette, herraseni?