— Armollinen herra, päivällinen on valmis, sanoi hänelle hänen kamaripalvelijansa.
Kamaripalvelija ja pöytäpalvelija odottivat ruokasalissa melkein neljännestunnin, mutta heidän isäntäväkensä ei saapunut.
— Armollinen rouva ei syö päivällistä, ilmoitti kamarineitsyt.
— Mikäs nyt on, Josefine? kysyi palvelija.
— En tiedä, vastasi hän. Rouva itkee ja tahtoo asettua levolle. Herralla oli epäilemättä joku rakkaussuhde kaupungilla ja se on tullut ilmi hyvin sopimattomaan aikaan, ymmärrättekös? Minä en tahtoisi vastata rouvamme elämästä. Kaikki miehet ovat niin taitamattomia! Aina he panevat toimeen sellaisia kohtauksia ilman mitään varovaisuutta.
— Eipäs vastasi kamaripalvelija hiljaisella äänellä, se on päinvastoin rouva, joka… te tiedätte jo. Milloin olisikaan herralla aikaa mennä kaupungille, hänellä, joka viiteen vuoteen jo ei ole kotkaan nukkunut muualla kuin rouvansa huoneessa; kello kymmenen menee hän alas työhuoneeseensa ja tulee sieltä ulos vasta kello kaksitoista syödäkseen aamiaista. Hänen elämänsä tunnetaan, se on säännöllistä, rouva sitävastoin lähtee ulos melkein joka päivä kello kolme, mene tiedä mihin.
— Ja herra myöskin, sanoi kamarineitsyt tahtoen puolustaa valtijatartaan.
— Mutta herrahan menee Pörssiin. Nyt olen minä hänelle jo kolme kertaa ilmoittanut, että ruoka on valmista, jatkoi kamaripalvelija pienen äänettömyyden perästä, mutta se oli samaa kuin jos olisi kivelle puhunut.
Jules astui sisään. — Missä on armollinen rouva? kysyi hän.
— Armollinen rouva on levolla, hänellä on päänkipua, vastasi kamarineitsyt tärkeän näköisenä.