Jules sanoi silloin suurella kylmäverisyydellä palvelijoilleen:
— Voitte korjata pois pöydän, minä menen pitämään seuraa armolliselle rouvalle.
Ja hän meni vaimonsa luo, jonka hän löysi itkevänä, mutta tukehduttaen nenäliinaan nyyhkytyksensä.
— Minkätähden te itkette? sanoi Jules. Teidän ei tarvitse peljätä minun puoleltani väkivaltaisuuksia eikä moitteita. Miksi minä kostaisin? Jos te ette ole ollut uskollinen minun rakkaudelleni, johtuu se siitä, että te ette ole ansainnut sitä…
— En ansainnut!
Nämä sanat tulivat kuuluville nyyhkytyksien välillä ja ne lausuttiin sellaisella korostuksella, että niistä olisi heltynyt kuka muu mies tahansa kuin Jules.
— Teidät tappaakseen täytyisi rakastaa enemmän kuin mitä minä ehkä rakastan, pitkitti hän; mutta minulla ei olisi siihen rohkeutta, minä, minä tappaisin itseni ennemmin ja jättäisin teidät onnellenne ja, ja… kenelle?
Hän ei täydentänyt.
— Tappaisit itsesi! huusi Clémence heittäytyen Jules'in jalkoihin ja syleillen hänen polviaan.
Mutta Jules tahtoi päästä vapaaksi tästä syleilystä ja hän pudisteli vaimoansa vetäen hänet aina hänen vuoteeseensa asti.