— Hassutusta, ystäväni! tämä on kirjoitettu vanhalla avaimella, jota Portugalin lähettiläs käytti herra de Choiseul'in aikana, silloin kuin jesuiitat karkoitettiin. Kas tässä se on.
Jacquet asetti kirjeen päälle lävistetyn paperin, joka oli säännöllisesti leikelty aivan kuin joku niistä paperipitseistä, joita leipurit asettavat sokerileivoksiinsa, Ja Jules saattoi nyt helposti lukea ne lauseet, jotka jäivät peittymättömiksi:
"Älä ole enää levoton, rakas Clémenceni, meidän onneamme ei ole enää kukaan häiritsevä ja sinun miehesi on luopuva epäluuloistaan. Minä en voi tulla sinua katsomaan. Niin sairas kuin sinä oletkin, sinulla täytyy olla rohkeutta tulla luokseni; etsi, hanki itsellesi voimia; sinä olet löytävä niitä rakkaudestasi. Kiintymykseni sinuun on pakottanut minut kestämään mitä hirveimmän operatsionin, ja minun on mahdotonta jättää vuodettani. Eilen illalla asetettiin minun niskaani muutamia polttokuulia toisesta hartiasta toiseen ja niiden täytyi saada polttaa koko kauan. Sinä ymmärrät? Mutta minä ajattelin sinua enkä ole liiaksi kärsinyt. Johtaakseni harhaan kaikki Maulincour'in tutkimukset — hän ei ole meitä enää kauvoja vainoava — minä olen jättänyt lähetystön suojelevan katon ja olen nyt turvassa kaikilta etsiskelyiltä Enfants-Rouges kadulla numero 12 erään Etienne Gruget nimisen vanhan vaimon luona. Hän on tuon Iidan äiti, joka saa kalliisti maksaa typerän käyttäytymisensä. Tule sinne huomenna kello yhdeksän aamulla. Minä olen huoneessa, johon päästään ainoastaan sisäportaita myöten. Kysy herra Camuset'a. Huomiseen siis. Minä suutelen otsaasi, rakkaani."
Jacquet silmäsi Jules'ia jonkinlaisella kunnioittavalla kauhistuksella, joka sisälsi todellista osanottoa ja sanoi mielisanansa:
— Pahuksen pahus! korostaen eri tavalla kummankin sanan.
— Tämä näyttää sinusta selvältä, eikö niin? sanoi Jules. Kuule, minun sydämeni sisimmässä on ääni, joka puolustaa vaimoani ja joka kaikuu luulevaisuuden tuskien ylitse. Huomiseen asti minä saan kärsiä hirvittävintä kaikista kidutuksista, mutta huomenna vihdoin, yhdeksän ja kymmenen välillä, minä saan tietää kaiken ja olla onneton tai onnellinen elämässäni. Ajattele minua, Jacquet.
— Minä tulen luoksesi huomenna kello kahdeksan aamulla. Menemme sinne yhdessä, ja minä odotan sinua, jos tahdot, kadulla. Sinä voit joutua vaaroihin ja tarvitset lähelläsi jonkun uskollisen miehen, joka sinua ymmärtää puolesta sanasta ja jota sinä voit täydellä luottamuksella käyttää. Luota minuun!
— Siinäkin tapauksessa, että tarvitsen apua jonkun surmaamiseen?
— Pahuksen pahus! sanoi Jacquet kiivaasti, toistaen niin sanoaksemme saman sävelen, minulla on kaksi lasta ja vaimo…
Jules puristi Claude Jacquet'n kättä ja läksi pois. Mutta hän palasi äkkiä.