— Unohdan kirjeen, sanoi hän. Lisäksi on se vielä jälleen sinetillä suljettava.
— Pahuksen pahus! sinä olet avannut sen ottamatta siitä jäljennöstä; mutta sinetti on onneksi hyvin tasaisesti murtunut. Jätä kirje minulle, minä lähetän sen sinulle osoitteen mukaisesti.
— Mihin aikaan?
— Kello puoli kuusi…
— Jos minä en ole vielä silloin kotona, niin anna se ilman muuta portinvartijalle ja käske hänen jättämään se rouvalle.
— Tahdotko, että tulen huomenna?
— En. Hyvästi.
Jules saapui pian Rotonde-du-Temple torille, jätti sinne ajoneuvonsa ja tuli jalkaisin Enfants-Rouges kadulle, jossa hän tarkasteli rouva Etienne Gruget'n taloa. Siellä oli paljastuva tuo salaisuus, josta riippui niin monen henkilön kohtalo; siellä oli Ferragus ja häneen päätyivät kaikki tuon selkkauksen langat. Rouva Jules'in, hänen puolisonsa ja tuon miehen yhtymä, muodostihan se tämän jo verisen draaman Gordionsolmun, jolta ei ollut puuttuva miekkaakaan katkaisemaan mitä lujimmin toisiinsa kietoutuneet siteet.
Tuo talo oli yksi noita rakennuksia, joista käytetään nimeä "cabajoutis". Tämän hyvin kuvaavan nimen on Pariisin rahvas antanut taloille, jotka ovat paikkaamalla kokoonkyhättyjä. Melkein aina ovat ne alkujaan olleet eristettyjä asumuksia, joita eri omistajat ovat sitten mielensä mukaan yhdistelleet ja niitä järjestänsä suurentaneet; tai alotettuja, hyljättyjä, edelleen rakennettuja ja täydennettyjä taloja; onnettomia taloja, jotka ovat olleet, kuten eräät kansat, monien oikullisten hallitsijasukujen alaisina. Kerrokset yhtävähän kuin akkunatkaan eivät "mallaa oikein yhteen", kaikki ovat epäsoinnussa, yksinpä ulkokoristeetkin. Cabajoutis on pariisilaiselle rakennustaiteelle samaa kuin romuhuone asunnolle, todellinen kaatopaikka, jonne on heitetty sikin sokin mitä erilaisimpia esineitä.
— Rouva Etienne? kysyi Jules portinvartijattarelta.