Tällä hetkellä nuori upseeri oli tuon tuntemattoman rakastettunsa läheisyydessä, joka ei varmaankaan tiennyt olevansa kaksinkertaisesti uskoton. Rouva Jules istui tuossa luonnollisena kuin maailman teeskentelemättömin nainen, sulokkaana, täynnä arvokasta levollisuutta. Mikä pohjaton syvyys onkaan ihmisluonto! Ennen keskusteluun ryhtymistään katseli paroni tätä naista ja hänen miestänsä, vuorotellen kumpaakin. Mitä mietelmiä hän tekikään! Yhdessä hetkessä hän sepitti uudelleen Young'in "Yöt". Sillävälin soitto soi saleissa ja tuhannet kynttilät säteilivät. Oli pankkiirin tanssiaiset, yksi noita ylimielisiä juhlia, joilla tämä setelien maailma koetti pilkata valetun rahan saleja, joissa faubourg Saint-Germain'in kunnon seura piti ilojaan aavistamatta, että eräänä päivänä pankki oli valtaava Luxembourgin ja istuutuva valtaistuimelle. [Tarkoittaa Ludvig Filipiä, "porvarikuningasta".] Salaliitot tanssivat vielä tähän aikaan yhtä huolettomina tulevista vallan kukistumisista kuin tulevista pankin vararikoista. Paroni de Nucingen'in kultakoristeisissa saleissa vallitsi tuo erikoinen hilpeys, jonka Pariisin ainakin ulkonaisesti-iloinen hienosto antaa Pariisin juhlille. Lahjakkaat henkilöt jakavat näissä yksinkertaisille ajatusrikkauttaan ja nämä taas antavat heille tuon onnellisen näön, joka on yksinkertaisille ominainen. Tämän vuorovaikutuksen kautta kaikki elävöityy. Mutta Pariisin juhla muistuttaa aina jonkun verran ilotulitusta: hienoudet, mielistelyt, ilostelut räiskyvät ja sammuvat kuin raketit. Ja seuraavana päivänä on jokainen jo unohtanut hienoutensa, mielistelynsä ja ilonsa.
— No hyvä! sanoi Auguste mietelmiensä päätteeksi, naiset ovat kait sitten semmoisia, joina tuomioherra heitä pitää. Varmastikin, kaikki nämä naiset, jotka täällä tanssivat, ovat vähemmän moitteettomia kuin rouva Jules, ja hän käy Soly kadulla.
Soly katu oli Augusten sairaus, jo nämä sanat yksin kouristivat hänen sydäntänsä.
— Rouva, ettekö te tanssi koskaan? kysyi hän.
— Tämä on jo kolmas kerta talven alusta kun te teette minulle saman kysymyksen, sanoi rouva Jules hymyillen.
— Mutta tehän tuskin koskaan olette vastannut.
— Se on totta.
— Tiesin hyvin, että olisitte vilpillinen, kuten kaikki naiset…
Rouva Jules hymyili yhä.
— Kuulkaahan, herra paroni, jos minä ilmoittaisin teille todellisen syyn, nauraisitte te sille. Mielestäni se ei ole vilpillisyyttä, jos on ilmoittamatta salaisuuksia, joita maailman on tapana pilkata.