— Ah! rakas herra, ei edes yhtä vähäistä pääsylippua Ambigu- ja Gaieténäytäntöihin, joissa tyttäreni saa käydä niin usein kuin tahtoo. Se on kiittämättömyyttä! Tytär, jonka hyväksi minä olen myönyt hopeisen pöytäkalustoni, niin että minä nyt, tässä iässäni, saan syödä saksalaisista tina-astioista maksaakseni hänen opintonsa ja antaakseni hänelle aseman, jossa hän voisi tehdä kultaa, jos vain tahtoisi. Sillä siinä hän tulee minuun, hän on sukkela kuin keijukainen, se täytyy myöntää. Mutta hän voisi minulle kuitenkin jättää vanhat silkkihameensa, minä kun niin pidän silkkivaatteista. Mutta hänkö niitä antaisi, herra; hän syö viidenkymmenen markan päivällisiä Cadran bleu'ssa, ajaa vaunuissa kuin prinsessa, ja tekee pilkkaa äidistänsä, välittämättä hänestä vähääkään. Jumala paratkoon! Kuinka tylyn nuorison me olemmekaan saattaneet maailmaan, se ei ole meille erikoiseksi kiitokseksi. Tehdä tällaista äidille, herra, joka on hyvä äiti! Sillä minä olen salannut hänen kevytmielisyytensä ja hän on aina saanut olla minun sylissäni, saanut ottaa minulta leivän suusta ja syödä kaikki. Vielä vai, tullaan ja mielitellään teitä ja sanotaan: "Hyvää päivää, äitiseni", ja luullaan sillä kaikki velvollisuudet elämän antajaa kohtaan täytetyiksi. Selvä asia. Mutta hänellä tulee kerran olemaan itsellään lapsia ja hän saa vielä itse nähdä, mitä tuommoinen pahankurinen vesa on, vaikka sitä kaikesta huolimatta rakastetaankin.
— Kuinka! eikö hän tee mitään teidän hyväksenne?
— Ah! mitäänkö, ei, herra, en minä sitä ole sanonut; jos hän ei tekisi mitään, olisi se toki jo liian vähän. Hän maksaa asuntoni, antaa minulle puut ja kolmekymmentäkuusi markkaa kuussa… Mutta, herra; pitääkö nyt minun iälläni, viisikymmentäkaksi vuotiaana, silmillä, joita iltasin pakottaa, vielä tehdä työtä? Ja miksi hän ei tahdo minua luoksensa? Olenko minä hänelle häpeäksi? Sanokoon vaan suoraan. Toden totta, hautaan sitä pitäisi mennä noiden lapsivintiöiden vuoksi, jotka kädenkäänteessä teidät unhottavat.
Vanhus veti nenäliinan taskustaan ja sen mukana arpalipun, joka putosi maahan; mutta hän otti sen nopeasti ylös lausuen:
— Kas! sehän on minun verokuittini.
Jules arvasi heti syyn tuohon viisaaseen säästäväisyyteen, jota tämä äiti valitti, ja oli senjohdosta yhä varmempi siitä, että leski Gruget suostuisi tehtyyn ehdotukseen.
— No niin, rouva, sanoi hän, ottakaa siis vastaan se, mitä minä teille tarjoan.
— Te sanoitte, herra, kaksituhatta markkaa puhdasta rahaa ja kuusisataa elinkautiskorkoja?
— Rouva, olen muuttanut mielipidettäni ja tarjoan teille ainoastaan kolmesataa markkaa elinkorkoa. Asia sopii sillä tavoin paremmin yhteen minun etujeni kanssa. Mutta minä annan teille viisituhatta markkaa puhdasta rahaa. Ettekö halua mieluummin niin?
— Kyllä, tietysti, herra.