— Te saatte enemmän mukavuuksia ja voitte ajaa Ambigu-Comique'en,
Franconi'in, kaikkialle, mielenne mukaan, vaunuilla.
— Ah! minä en pidä ollenkaan Franconista, koska siellä ei näytellä. Mutta nähkääs, herra, jos minä hyväksyn tarjouksenne, johtuu se siitä, että se on niin edullista lapselleni. Vihdoinkaan minä en olisi hänelle enää rasitukseksi. Pikku raukka, en tahtoisi sittenkään riistää häneltä hänen mielihalujaan. Nuorison täytyy, saada huvitella, herra! Jos te siis vakuutatte minulle, ettei kukaan joudu minun tähteni kärsimään…
— Ei kukaan, kertasi Jules. Mutta sanokaapas miten aiotte asiassa menetellä?
— Niin, herra, kun minä annan tänä iltana herra Ferragus'ille pienen unikukka-annoksen, nukkuu hän hyvin, tuo rakas mies, ja kyllä hän unta tarvitseekin kärsimyksissään, joita hänellä on niin, että oikein käy sääli. Mutta onkos tuo nyt laitaa, terve ihminen antaa polttaa selkäänsä saadakseen pois kasvojen nykimisen, joka ei häntä vaivaa kuin joka toinen vuosi. Palatakseni asiaamme, minulla on avain naapurittareni huoneustoon, joka on minun asuntoni yläpuolella ja siellä on eräs kamari, joka on sen huoneen vieressä, jossa Ferragus makaa. Naapurittareni on mennyt maalle kymmeneksi päiväksi. Jos nyt tehdään reikä yön aikana väliseinään, voitte te nähdä ja kuulla mielenne mukaan. Minä olen tuttu erään lukkosepän, oikein miellyttävän miehen kanssa, joka kertoo kuin enkeli; hän on kaikessa hiljaisuudessa tekevä sen minulle.
— Tässä sata markkaa hänelle; tulkaa tänä iltana herra Desmarets'n luo, hän on eräs notario, jonka osoite on tässä. Kello yhdeksän on välikirja valmis, mutta… suu lukkoon!
— Niin oikein, juuri kuten sanoitte, suu tukkoon! Näkemiin, herra.
Jules palasi kotiinsa ja oli, varmana siitä, että hän huomenna saisi kaikki tietää, melkein rauhallinen. Saapuessaan löysi hän portinvartijansa luota kirjeen täysin hyvin sineteillä suljettuna.
— Kuinka sinä voit? sanoi hän vaimolleen huolimatta jonkinlaisesta kylmyydestä, joka heidät eroitti.
Sydämen tottumuksista on niin vaikea luopua!
— Jokseenkin hyvin, Jules, vastasi Clémence mielistelevällä äänellä; tahdotko syödä minun kanssani päivällistä?