Kun käännekohta oli ohitse, voimistui rouva Jules jälleen. Seuraavana päivänä hän oli taas kaunis, tyyni; hän keskusteli, hänellä oli toivoa, hän koristi itseänsä, kuten sairaat koristavat. Sitten hän tahtoi olla yksin koko päivän ja sai miehensä menemään pois rukoilemalla häntä niin hartaasti, että hänen rukouksensa täytettiin, kuten täytetään lasten pyyntöjä. Sitäpaitsi Jules tarvitsi tätä päivää. Hän meni herra de Maulincour'in luo vaatimaan häneltä tuota kuoleman taistelua, josta he jonkun aikaa sitten olivat sopineet. Hän ei päässyt ilman suuria vaikeuksia onnettomuutensa aiheuttajan luo; mutta kuullessaan, että oli kysymys kunnia-asiasta, tuomioherra mukautui niihin muodollisuuksiin, jotka aina olivat hänen elämäänsä hallinneet, ja vei Jules'in paronin luo. Herra Desmarets etsi paroni de Maulincour'ia.
— Oh! hänhän se on, sanoi suurmestari osoittaen miestä, joka istui nojatuolissa uunin ääressä.
— Kuka? Jules? sanoi kuoleva murtuneella äänellä. Auguste oli kadottanut ainoan kyvyn, josta me henkisesti elämme, muistin. Herra Desmarets peräytyi kauhistuen tätä näkyä. Hän ei voinut enää tuntea hienoa, nuorta miestä tuossa oliossa, jolle, Bossuet'n sanaa käyttäen, kielissä ei ollut mitään nimeä. Se oli todenteolla valkohiuksinen ruumis, jossa luita töintuskin peitti ryppyinen, kuivunut ja kurtistunut nahka; silmät olivat valkeat ja elottomat; suu oli kammottavasti puoleksi auki, kuten hulluilla tai elostelijoilla, jotka ovat irstailuihinsa kuolleet. Ei mitään ymmärryksen jälkeä ollut enää hänen otsallaan eikä ainoassakaan hänen kasvojensa piirteessä, yhtä vähän kuin punaa hänen veltostuneessa lihastossaan tai jotain merkkejä verenkierrosta. Lyhyesti, hän oli kutistunut, riutunut ihminen, samalla asteella kuin nuo museoissa säilytetyt hirviöt, jotka uivat väkiviinapulloissa. Jules luuli näkevänsä näiden kasvojen yläpuolella Ferragus'in hirvittävän pään, ja tämä täydellinen kosto poisti hänen vihansa. Aviomies tunsi sydämessään sääliä nähdessään tuon epämääräisen jäännöksen siitä, mikä joku aika sitten oli ollut nuori mies.
— Kaksintaistelu on suoritettu, sanoi tuomioherra.
— Herra paroni on tappanut jo monta ihmistä, huudahti Jules tuskallisesti.
— Ja hyvinkin rakkaita henkilöitä, lisäsi vanhus. Hänen isoäitinsä kuolee surusta, ja minä luultavasti seuraan häntä hautaan.
Tuon käynnin jälkeisenä päivänä huononi rouva Jules'in tila hetki hetkeltä. Hän käytti hyväkseen satunnaista voimien jäännöstä ottaakseen tyynynsä alta kirjeen, ojensi sen eloisasti Jules'ille ja teki hänelle helposti ymmärrettävän merkin: Clémence tahtoi suudelmassa antaa hänelle viimeisen elämänhenkäyksensä, hän otti sen, ja Clémence kuoli. Jules kaatui maahan puolikuolleena ja vietiin veljensä luo. Kun hän täällä kyyneleitä vuodattaen ja epätoivoisena valitti edellisen päivän poissaoloaan, ilmaisi veli hänelle, että se oli ollut Clémence'n harras toivomus. Hän ei ollut tahtonut, että Jules olisi ollut läsnä tuossa uskonnollisessa toimituksessa, joka on niin hirveä rakastaville sydämille, ja jota kirkko käyttää antaessaan kuoleville viimeiset sakramentit.
— Sinä et olisi sitä kestänyt, sanoi veli hänelle. En itsekään voinut kestää tuota näkyä, ja kaikki väkesi oli kyyneleissä. Clémence oli kuin pyhimys. Hän oli koonnut voimia itselleen sanoakseen meille jäähyväisensä, ja tuo ääni, viimeisen kerran kuultuna, repi sydäntä. Kun hän pyysi anteeksi suruja, joita hän vasten tahtoaan oli ehkä tuottanut niille, jotka olivat häntä palvelleet, oli syntynyt nyyhkytysten katkaisema valitus, valitus…
— Riittää, sanoi Jules, riittää.
Hän tahtoi olla yksin lukeakseen tuon naisen viimeiset ajatukset, hänen, jota maailma oli ihaillut ja joka oli kulkenut sen läpi kuin kukkanen: