"Rakastettuni, tämä on minun testamenttini. Miksi ei voisi tehdä testamenttia sydämen aarteista, kuten kaikesta muustakin omaisuudesta? Rakkauteni, sehän on kaikki minun omaisuuteni. En tahdo käsitellä tässä muuta kuin rakkauttani: siinä oli sinun Clémence'si kaikki omaisuus ja kaikki se, mitä hän kuollessaan voi sinulle jättää. Jules, minä olen vielä rakastettu, minä kuolen onnellisena. Lääkärit selittävät minun kuolemani omalla tavallaan; minä yksin tiedän sen todellisen syyn. Minä sanon sen sinulle, niin tuskallista kuin se ehkä voikin sinulle olla. Minä en tahtoisi viedä mukanani sydämessäni, joka on yksin sinun, mitään salaisuutta, jota ei sinulle vielä olisi sanottu, kun minä nyt kuolen välttämättömän vaikenemisen uhrina.
Jules, minut on elättänyt ja kasvattanut mitä syvimmässä yksinäisyydessä, kaukana maailman paheista ja valheista, rakastettava nainen, jonka sinä olet tuntenut. Yhteiskunta on antanut tunnustuksensa niille ominaisuuksille, joiden kautta nainen sitä miellyttää; mutta minä, minä olen salaisuudessa omistanut taivaallisen sielun ja minä olen saanut rakastaa äitiä, joka teki minun lapsuuteni ajan iloksi ilman katkeruutta, ja minä tiesin hyvin, miksi minä häntä rakastin. Eikö se ollut kaksinverroin rakastamista. Niin, minä rakastin häntä, minä pelkäsin häntä, minä kunnioitin häntä, mutta ei mikään painanut minun sydäntäni, ei kunnioitus eikä pelko. Minä olin kaikki hänelle ja hän oli kaikki minulle. Yhdeksäntoista täysin onnellisen ja huolettoman vuoden aikana minun sieluni, yksin keskellä maailmaa, joka kohisi minun ympärilläni, ei ole heijastanut muuta kuin puhtainta kuvaa, minun äitiäni, ja minun sydämeni ei lyönyt muuta kuin hänen kauttansa ja hänelle. Minä olin hyvin hurskas ja minusta oli mieluista pysyä puhtaana Jumalan edessä. Minun äitini kehitti minussa kaikkia jaloja ja yleviä tunteita. Ah! minä iloitsen tunnustaessani sinulle, Jules, minä tiedän nyt, että minä olen ollut nuori tyttö ja että minä olen tullut sinun luoksesi neitseenä sydämeltäni. Kun minä jätin tämän syvän yksinäisyyden, kun minä ensi kertaa sidoin hiukseni, koristaen ne mantelikukkien seppeleellä, kun minä kauniisti sovitin valkeaan hameeseeni muutamia silkkinauhoja ajatellen maailmaa, jonne minä olin menossa ja jota minä olin utelias näkemään; katsos, Jules, tähän viattomaan ja vaatimattomaan keimailuun ryhdyin minä sinun tähtesi, sillä astuessani maailmaan minä näin ensiksi sinut. Minä huomasin sinun kasvosi, jotka erosivat kaikista muista; sinun olemuksesi miellytti minua; sinun äänesi ja sinun tapasi synnyttivät minussa onnellisia aavistuksia; ja kun sinä saavuit, kun sinä minulle puhuit punastuen, kun sinun äänesi vapisi, tuo hetki antoi minulle muistoja, joista minun sydämeni vavahtaa vielä nyt sinulle kirjoittaessani, kun minä ajattelen sitä viimeistä kertaa. Meidän rakkautemme oli aluksi mitä elävintä myötätuntoisuutta, mutta se tuli pian molemmin puolin ilmi ja sitten heti myöskin jaetuksi, kuten me siitä lähtien olemme tasan saaneet tuntea lukemattomia iloja. Siitä saakka minun äitini oli enää vain toinen minun sydämessäni. Sanoin sen hänelle ja hän hymyili, tuo jalo nainen! Sitten minä olen ollut sinun, kokonaan sinun. Siinä on minun elämäni, koko minun elämäni, rakas puolisoni. Sanon sinulle nyt tässä sen, mikä minulla enää on sanottavana. Eräänä iltana, muutamia päiviä ennen kuolemaansa, äitini ilmaisi minulle, kuumia kyyneleitä vuodattaen, elämänsä salaisuuden. Olen rakastanut sinua vieläkin enemmän, kun ennen pappia, joka antoi synninpäästön äidilleni, kuulin, että on intohimoja, joita kirkko ja maailma tuomitsevat. Mutta varmaankaan Jumala ei voi olla ankara, kun ne ovat niin hellien sielujen rikoksia kuin minun äitini oli; ainoastaan katumukseen tämä enkeli ei voinut taipua. Hän rakasti niin suuresti, Jules, hän oli kokonaan rakkautta. Minä olen myöskin joka päivä rukoillut hänen edestänsä tuomitsematta häntä. Nyt minä sain tietää syyn hänen suureen äidilliseen hellyyteensä; nyt minä tiesin, että Pariisissa oli eräs mies, jonka koko elämä ja rakkaus minä olin; että sinun menestyksesi oli hänen työtänsä ja että hän rakasti sinua; että hän oli karkoitettu yhteiskunnasta, että hän kantoi tahrattua nimeä ja että hän kärsi siinä enemmän minun, meidän tähtemme kuin itsensä tähden. Minun äitini oli hänen ainoa lohdutuksensa, äitini kuoli ja minä lupasin olla hänen asemessaan. Hehkuvassa sielussani, jonka tunteita ei mikään vielä ollut turmellut, en minä nähnyt muuta kuin onnea siitä, että sain lieventää katkeruutta, joka murheellistutti äitini viimeisiä hetkiä, minä sitouduin siis jatkamaan tätä salaista laupeudentyötä, sydämen armeliaisuutta. Ensimäisen kerran näin minä isäni sen vuoteen ääressä, jossa äitini juuri oli vetänyt viime henkäyksensä; hän kohotti kyynelistä täyttyneet silmänsä löytääkseen minussa jälleen kaikki kuolleet toiveensa. Minä olin vannonut, etten valehtelisi, vaan olisin vaiti, ja kuka nainen olisi tätä vaikenemista rikkonut? Siinä on minun rikokseni, Jules, rikos, joka kuolemalla on sovitettu. Minä olen epäillyt sinua. Mutta pelko on niin luonnollista naiselle ja etenkin naiselle, joka tietää kaiken sen, mitä hän voi kadottaa! Minä olen vapissut rakkauteni puolesta. Isäni salaisuus näytti minusta onneni kuolemalta, ja kuta enemmän minä rakastin, sitä enemmän minä pelkäsin. Minä en uskaltanut ilmaista tätä tunnetta isälleni: se olisi ollut hänen loukkaamistansa, ja hänen asemassaan jokainen loukkaus oli viiltävä. Mutta hän tunsi, minulle sitä sanomatta, samaa pelkoa. Tuo täysin isällinen sydän vapisi minun onneni puolesta yhtä paljon kuin minäkin, ja hän ei uskaltanut puhua saman hienotunteisuuden johtamana, joka minutkin teki puhumattomaksi. Niin, Jules, minä uskoin, että oli tuleva päivä, jolloin sinä et enää voisi rakastaa Gratien'in tytärtä yhtä paljon kuin sinä rakastit Clémence'asi. Olisinko minä ilman tätä hirveätä pelkoa salannut sinulta mitään, sinulta, joka kokonaan täytit myöskin tämän minun sydämeni salaisen sopen? Sinä päivänä, jolloin tuo inhottava, onneton upseeri puhui sinulle, minä olin pakotettu valehtelemaan. Sinä päivänä minä tunsin toisen kerran elämässäni tuskaa, ja tuo tuska on kasvanut aina tähän hetkeen asti, jolloin minä puhun sinulle viimeisen kerran. Mitä välitän minä nyt enää isäni asemasta? Sinä tiedät kaikki. Minä olisin voinut rakkauteni avulla voittaa sairauden, kestää kaikki kärsimykset, mutta minä en olisi voinut tukahuttaa epäilyksen ääntä. Olisihan ollut mahdollista, että minun syntyperäni olisi himmentänyt sinun rakkautesi puhtautta, heikontanut ja vähentänyt sitä. Tätä pelkoa ei mikään voi minussa hävittää. Se on, Jules, minun kuolemani syy. Minä en voisi elää peljäten yhtä sanaa, yhtä katsetta; sanaa, jota sinä et ehkä koskaan sanoisi, katsetta, jota sinä et ollenkaan loisi minuun; mutta minkäs sille voi, minä pelkään niitä kuitenkin. Minä kuolen rakastettuna, siinä on minun lohdutukseni. Minä olen tietänyt, että minun isäni ja hänen ystävänsä neljä vuotta jo ovat myllertäneet koko maailmaa, valehdellakseen maailmalle. Antaakseen minulle säädyn he ovat ostaneet erään kuolleen, nimen, omaisuuden, he ovat tehneet kaiken tämän auttaakseen elävää elämään, kaiken tämän minun tähteni, meidän hyväksemme. Meidän ei pitänyt saada siitä mitään tietää. Niin, minun kuolemani säästää epäilemättä isältäni tämän valheen, hän on kuoleva minun kuolemani johdosta. Jää hyvästi siis, Jules, minun koko sydämeni on näissä sanoissa. Enkö ilmaistessani sinulle rakkauteni viattomine pelkoineen, samalla jätä sinulle koko sieluani? Minulla ei olisi ollut voimaa puhua sinulle, mutta minulla oli sitä kirjoittaakseni sinulle. Olen tunnustanut elämäni virheet Jumalalle; olen luvannut, etten enää ajattelisi muuta kuin taivaiden kuningasta; mutta minä en voinut vastustaa halua tehdä tunnustukseni myöskin hänelle, joka minulle on ollut kaikki kaikessa maan päällä. Ah! kukapa ei antaisi minulle anteeksi tätä viimeistä huokausta elämän välillä, joka oli, ja elämän välillä, joka on tuleva! Hyvästi, minun rakastettu Jules'ini; minä menen Jumalan tykö, hänen, jonka luona rakkaus on ikuisesti pilvetön, hänen, jonka luokse sinäkin kerran saavut. Siellä, hänen valtaistuimensa juurella, ainiaaksi yhdistettyinä me voimme rakastaa toisiamme vuosisadasta vuosisataan. Tämä toivo yksin voi minua lohduttaa. Jos minä olen mahdollinen tulemaan sinne ensin, seuraan minä sieltä sinua elämässäsi, minun sieluni kulkee sinun mukanasi ja verhoaa sinut, sillä sinä jäät vielä tänne alhaalle, sinä. Vietä siis hurskasta elämää tullaksesi varmasti minun luokseni. Sinä voit tehdä niin paljon hyvää täällä maan päällä! Eikö ole kärsivälle olennolle taivaallista lähetystyötä levittää, iloa ympärilleen, antaa sitä, mitä itsellä ei ole? Minä jätän sinut onnettomille. Ainoastaan heidän hymyilyjään ja heidän kyyneleitään minä en kadehdi. Me saamme suurta viehätystä näistä lempeistä laupeudentöistä. Voimmehan me vieläkin elää yhdessä, jos sinä tahdot yhdistää minun nimeni, sinun Clémence'si nimen, noihin hyviin tekoihin. Senjälkeen kun on rakastanut, niin kuin me olemme toisiamme rakastaneet, ei ole enää muuta kuin Jumala, Jules. Jumala ei valehtele, Jumala ei petä. Älä rakasta enää muita kuin häntä, tahdon niin. Kirkasta häntä kaikkien niiden sydämissä, jotka kärsivät, lohduta hänen kirkkonsa surevia jäseniä. Jää hyvästi, rakas sielu, jonka minä olen täyttänyt, minä tunnen sinut: sinä et ole rakastava kahta kertaa. Minä kuolen siis onnellisena siinä ajatuksessa, joka tekee kaikki naiset onnellisiksi. Niin, minun hautani on oleva sinun sydämesi. Lapsuuteni jälkeen, josta olen sinulle kertonut, on minun elämäni kokonaan kulunut sinun sydämessäsi! Kun minä olen kuollut, et sinä aja minua koskaan sieltä pois. Minä olen ylpeä tästä yksimielisestä elämästä! Sinä et saanut tuntea minua kuin nuoruuden kukoistuksessa. Minä jätän sinulle surun ilman pettymystä. Jules, se on hyvin onnellinen kuolema.
Sinä, joka olet minua niin hyvin ymmärtänyt, salli minun pyytää sinua täyttämään eräs naishaave, epäilemättä hyödytön asia, eräs toivomus, joka johtuu lemmenkateudesta, jonka alaisia me kaikki olemme. Pyydän sinun polttamaan kaiken, mikä meille on kuulunut, hävittämään meidän huoneemme, tuhoamaan kaiken, mikä voi olla muistona meidän rakkaudestamme.
Vielä kerran, jää hyvästi, viimeinen jäähyväinen täynnä rakkautta, kuten sitä on oleva minun viimeinen ajatukseni ja minun viimeinen henkäykseni."
Kun Jules oli päässyt kirjeen loppuun, valtasi hänen sydämensä yksi noita raivokohtauksia, joiden peloittavia purkauksia on mahdoton kuvata. Kaikki tuskat ovat yksilöllisiä, niiden vaikutukset eivät ole minkään varman lain alaisia: muutamat ihmiset tukkivat korvansa päästäkseen enempää kuulemasta; jotkut naiset sulkevat silmänsä vapautuakseen enemmistä näkemisistä; mutta on myös suuria ja jaloja sieluja, jotka heittäytyvät suruun kuin syvyyteen. Epätoivon tilassa on kaikki totta. Jules riistäytyi veljensä luota ja palasi kotiinsa tahtoen viettää yön vaimonsa luona ja katsella viimeiseen hetkeen asti tuota taivaallista olentoa. Kulkiessaan siinä elämän välinpitämättömyydessä, jota kaikki onnettomuuden viime asteelle tulleet ihmiset tuntevat, hän käsitti, miksi Aasiassa lait määräävät, että aviopuolisot eivät saa elää toistensa jälkeen. Hän tahtoi kuolla. Hän ei ollut vielä kokonaan murrettu, hän oli tuskan kuumeessa. Hän saapui perille ilman esteitä ja nousi tuohon pyhitettyyn huoneeseen; hän näki siellä Clémence'nsa kuolinvuoteella, kauniina kuin pyhimys, hiukset vapaasti alas valuvina, kädet yhteen liitettyinä ja jo kuolinliinoihin käärittynä. Kynttilät valaisivat rukoukseen vaipunutta pappia, yhdessä nurkassa polvistunutta, itkevää Josefineä ja sitten vuoteen ääressä olevaa kahta miestä. Toinen oli Ferragus. Hän seisoi pystyssä liikkumattomana ja katseli tytärtänsä kuivin silmin; olisi voinut luulla hänen päänsä olevan pronssista: hän ei nähnyt Jules'ia. Toinen oli Jacquet, jolle rouva Jules oli osoittanut muuttumatonta hyvyyttä. Jacquet tunsi häntä kohtaan tuollaista kunnioittavaa ystävyyttä, joka ilahuttaa sydäntä tuottamatta sille levottomuutta, joka on vienoa intohimoa, rakkautta ilman sen pyyteitä ja myrskyjä, ja hän oli tullut uskollisena maksamaan kyynelvelkansa, sanomaan pitkät jäähyväiset ystävänsä vaimolle, suutelemaan ensimäistä kertaa kylmentyneelle otsalle tuota olentoa, jonka hän äänettömänä oli tehnyt sisarekseen. Kaikki oli hiljaista. Tämä ei ollut peloittava kuolema, sellainen kuin se on kirkossa; ei komea kuolema, joka kulkee katuja pitkin; ei, se oli kuolema, joka hiljaa astui kotoisen katon alle, liikuttava kuolema; siinä oli sydänten loistoa, kaikkien silmistä valuvia kyyneleitä. Jules istuutui Jacquet'n viereen ja puristi hänen kättänsä, ja tällä tavoin, sanaakaan vaihtamatta, olivat kaikki huoneessa olijat aina aamuun asti. Kun päivä vaalensi kynttilöiden valon, vei Jacquet, edeltäkäsin nähden ne tuskalliset tapaukset, joiden nyt piti tapahtua, Jules'in viereiseen huoneeseen. Tällä hetkellä puoliso katsahti isään ja Ferragus näki Jules'in. Nuo kaksi tuskaa kysyivät toisiltaan, tutkivat toisiaan, ymmärsivät toisiaan tässä katseessa. Raivon salama välähti nopeasti Ferragus'in silmissä.
— Sinä olet hänet tappanut! ajatteli hän.
— Minkätähden piti minua epäillä? näytti puoliso vastaavan.
Tämä kohtaus muistutti kahden tiikerin vastakkain-oloa, kun ne, sähisemättä, hetken epäröiden toisiaan tarkastettuaan, huomaavat taistelun hyödyttömyyden.
— Jacquet, sanoi Jules, sinä olet pitänyt huolen kaikesta?
— Kaikesta, vastasi virastopäällikkö, mutta joka paikassa ennätti minun edelleni eräs mies, joka kaikki järjesti ja maksoi.