— Hän ryöstää minulta tyttärensä! huudahti puoliso rajun epätoivon valtaamana.
Hän kiiruhti vaimonsa huoneeseen, mutta isä ei siellä enää ollut. Clémence oli asetettu lyijyarkkuun, ja työmiehet valmistautuivat juottamaan kiinni sen kantta. Jules kiiruhti pois järkytettynä tästä näystä, ja miesten vasaraniskuista puhkesivat kyyneleet hänen silmiinsä.
— Jacquet, sanoi hän, minulle on jäänyt tästä kauheasta yöstä eräs aate, yksi ainoa, mutta aate, jonka minä tahdon toteuttaa millä hinnalla tahansa. Minä en tahdo, että Clémence jää Pariisin hautausmaahan. Minä annan polttaa hänet, kokoan hänen tuhkansa ja säilytän sen itselleni. Älä sano minulle sanaakaan tästä asiasta, vaan järjestä kaikki niin, että se onnistuisi. Minä sulkeudun nyt hänen huoneeseensa ja olen siellä siksi kunnes lähden matkalle. Ainoastaan sinä saat tulla sinne kertoaksesi minulle tehtäviesi menestyksestä… Lähde, äläkä säästä mitään.
Sitten kun rouva Jules oli ollut asetettuna valaistulle ruumisalttarille talon portilla, vietiin hänet tuona aamupäivänä Saint-Roche'en. Kirkko oli kokonaan mustiin verhottu. Komeus, jolla tämä sielumessu suoritettiin, oli kerännyt väkeä kokoon, sillä Pariisissa on kaikki näytelmää, yksinpä syvin surukin. On ihmisiä, jotka asettuvat ikkunoihin voidakseen nähdä, kuinka poika itkee seuratessaan äitinsä ruumista, samoinkuin sellaisia, jotka hankkivat itselleen mukavia paikkoja nähdäkseen, kuinka joku mestataan. Ei millään maailman kansalla ole ahnaampia silmiä. Mutta uteliaat olivat erikoisen hämmästyneitä nähdessään Saint-Rochen kirkon kuusi ylt'yleensä mustiin verhottua sivukappelia. Kaksi surupukuun puettua miestä oli kuolinmessun aikana jokaisessa näistä kappeleista. Kuorissa ei nähty muita kuin notario Desmarets ja Jacquet; aitauksen ulkopuolella oli palvelusväki. Uteliaista ihmisistä oli tuollaisessa komeudessa, johon niin vähän sukulaisia otti osaa, jotain selittämätöntä. Jules ei ollut tahtonut ketään välinpitämättömiä tähän juhlaan. Suurmessu vietettiin kuolinmessujen synkällä ylevyydellä. Paitsi Saint-Rochen vakinaisia pappeja otti toimitukseen osaa vielä kolmetoista eri seurakunnista saapunutta pappia. Tuskinpa koskaan on "Dies irae" tehnyt kristittyihin, jotka sattumalta, uteliaisuudesta tai tunne-elämyksien halusta olivat kokoontuneet, syvempää vaikutusta kuin sinä hetkenä, jolloin kahdeksan laulajaa pappien ja kuoripoikien säestämänä vuorotellen viritti tuon hymnin. Kuudesta sivukappelista kohosi kaksitoista muuta tuskan viiltämää lapsenääntä, jotka valittaen yhtyivät hymniin. Kaikissa kirkon osissa värähteli pelko; kaikkialta ahdistuksen huudot vastasivat kauhistuksen huutoihin. Tämä kaamea musiikki ilmensi tuskia, jotka olivat tuntemattomia maailmalle, salattuja ystävyyssuhteita, jotka itkivät kuollutta. Ei koskaan ole missään ihmisuskonnossa voimallisemmin ilmaistu tuota peljästystä, joka valtaa sielun, kun se tempautuu irti ruumiista ja vavahtelee Jumalan musertavan majesteetin läsnäollessa. Tuon huutojen huudon edessä saavat nöyrtyä säveltäjät ja heidän hehkuvimmatkin sävellyksensä. Ei, ei mikään voi vertoja vetää tuolle laululle, joka kokoaa säveliinsä ihmisintohimot ja kuin sähkövirta antaa niille elämää haudan tuolla puolenkin, vieden ne vielä värisevinä elävän ja kostavan Jumalan eteen. Lasten äänet yhtyneinä mataliin ääniin sisältävät tuossa kuolinvirressä ihmiselämän sen kaikissa kehitysasteissa, ne tuovat ilmi kehdon kärsimykset, ne kasvavat elämän vuosien kaikista tuskista miesten täyteläisessä poljennossa, pappien ja vanhusten sorajavassa säveleessä: koko tuo ytimiin tunkeva sointu, täynnä salamaa ja ukkosta, eikö se puhu pelottomimmallekin mielikuvitukselle, kylmimmällekin sydämelle ja vieläpä filosofillekin? Sitä kuunnellessa tuntuu kuin Jumala puhuisi. Eivät minkään kirkon holvikaarrokset ole kylmiä; ne väräjävät, ne puhuvat, ne herättävät pelkoa valtavalla, moninkertaisella kaiullaan. Te luulette näkevänne lukemattomien kuolleiden nousevan ylös ja ojentavan käsiään. Ei isä, ei nainen eikä lapsi ole enää mustan vaatteen alla, se on ihmiskunta, joka nousee tomusta. On mahdotonta tuomita katolista, apostoolista roomalaista uskontoa niin kauan kuin ei ole kokenut syvintä tuskista: itkenyt rakastettua olentoa, joka lepää hautakammiossa; niin kauan kuin te ette ole tunteneet kaikkia niitä mielenliikutuksia, joita teidän sydämessänne herättää tuo epätoivon hymni noilla huudoilla, jotka musertavat sielun, tuolla pyhällä pelolla, joka kasvaa säkeistöstä säkeistöön, joka kääntyy taivasta kohden, joka järkyttää, joka painaa alas, joka kohottaa sielun ja jättää teidän mieleenne ikuisuuden tunteen, sinä hetkenä, jolloin viimeinen värssy päättyy. Äärettömyyden suuri ajatus on noussut teidän eteenne, ja silloin on kaikki hiljaista kirkossa. Kukaan ei puhu sanaakaan, eivätpä epäuskoisetkaan tiedä, mikä heidän oikein on. Espanjalainen nero yksin on voinut keksiä tuon valtavan majesteetillisyyden valtavimmalle surulle. Kun juhlan pääosa oli loppunut, tuli kaksitoista surupukuista miestä kirkon kuudesta sivukappelista ja asettui arkun ympärille kuuntelemaan toivon laulua, jonka kirkko soinnuttaa kristitylle sielulle ennen hänen maallisen hahmonsa hautaamista. Sitten jokainen noista miehistä nousi verhottuihin vaunuihin; Jacquet ja herra Desmarets ottivat kolmannettoista vaunut ja palvelijat seurasivat jalkasin. Tunti jälkeenpäin nuo kaksitoista miestä olivat hautausmaalla, jota kansanomaisesti kutsutaan nimellä Père-Lachaise, kaikki piirissä haudan ympärillä, johon arkku oli laskettu, uteliaiden ihmisten edessä, joita tuon julkisen puutarhan kaikilta puolilta oli kerääntynyt paikalle. Sitten, lyhyen rukouksen jälkeen, pappi heitti kourallisen maata tuon naisen jäännöksille; ja haudankaivajat, vaadittuaan juomarahansa, kiiruhtivat täyttämään hautaa, mennäkseen jonkun toisen hautajaisiin…
Tähän näyttää päättyvän tämän kertomuksen kulku; mutta ehkäpä se olisi epätäydellinen, jos, annettuamme vähäisen luonnoksen pariisilaiselämästä ja seurattuamme sen oikullisia heilahduksia, olisimme siitä unohtaneet kuoleman. Kuolema Pariisissa on aivan erilainen kuin muissa pääkaupungeissa, ja harvat henkilöt tuntevat noita taisteluita, joita todellinen suru saa kestää sivistystä, Pariisin hallitusta vastaan. Ehkäpä myös Jules ja Ferragus XXIII pyrkivät hyvinkin hartaasti siihen, että heidän elämänsä kehitys pääsisi vapaaksi kylmyydestä. Lyhyesti, monet ihmiset ottavat mielellään selvän kaikesta ja tahtoisivat, kuten nerokkain arvostelijoistamme on sanonut, tietää minkä kemiallisen menettelyn kautta öljy palaa Aladinin lampussa. Jacquet, hallinnon virkamiehenä, kääntyi luonnollisesti virastojen puoleen saadakseen luvan kaivaa rouva Jules'in ruumiin ylös ja polttaa sen. Hän puhui poliisipäällikölle, jonka suojeluksen alaisena kuolleet nukkuvat. Tämä virkamies vaati tekemään siitä anomuksen. Oli ostettava arkki leimattua paperia, oli annettava surulle virastollinen luonne; oli lausuttava virkakielellä toivomus, jonka ilmaisemiseen masentuneelta mieheltä puuttui sanoja; oli kylmästi mainittava ja reunaan merkittävä anomuksen sisällys:
Asianomainen pyytää lupaa vaimonsa ruumiin polttamiseen.
Tämän nähdessään ja lukiessaan tuota reunamuistutusta, jossa pyynnön sisällys oli hänen neuvonsa mukaan niin selvästi ilmaistu, virkamies, jonka tehtävänä oli esittää asia valtioneuvokselle, poliisipäällikölle, lausui:
— Mutta tämähän on hyvin vakava kysymys! Raportti ei voi olla valmis ennenkuin kahdeksan päivän kuluttua.
Jules, jolle Jacquet'n oli pakko puhua tästä viivytyksestä, ymmärsi Ferragus'in sanat: "sytyttää tuleen Pariisi". Ei mikään näyttänyt hänestä luonnollisemmalta kuin tuhota tuo hirviörykelmä.
— Mutta, sanoi hän Jacquet'lle, pitää kääntyä sisäasiain ministerin puoleen. Ehkäpä sinun ministerisi voisi puhua hänelle.