Sanoma tapahtumasta levisi tuolla telegrafinopeudella, joka on ominaista maille, joissa sosiaalisella yhteydellä ei ole mitään keskeytystä ja joissa pahanilkiset puheet, juorut ja parjaukset, lyhyesti, koko tuo sosiaalinen kertomistaito, joka märehtii maailmaa, on aukottomassa yhteydessä rajalta rajalle. Kylänvoudin vapauttivat pian kaikesta hämmennyksestä ihmiset, jotka tulivat virkataloon. He muuttivat pöytäkirjan tavalliseksi kuolintodistukseksi, sillä he tunsivat, että hukkunut tyttö oli neiti Iida Gruget, korsettiompelijatar, joka asui Corderie-du-Temple kadulla numerossa 14. Oikeuspoliisi saapui ja myöskin leski Gruget tyttärensä viimeinen kirje kädessään. Äidin nyyhkyttäessä lääkäri totesi kuoleman johtuneen mustan veren virtaamisesta keuhkoihin, ja sillä oli kaikki tehty. Kun tutkimus oli lopetettu ja tarpeelliset määräykset annettu, salli virasto kello kuuden aikaan illalla haudata tytön. Kylän pastori ei sallinut viedä kuollutta kirkkoon ja kieltäytyi rukoilemasta hänen puolestaan. Eräs vanha talonpoikaisnainen kääri hukkuneen kuolinliinoihin ja neljä miestä kantoi hänet sitten tavallisessa, kuusilaudoista kokoonkyhätyssä arkussa kirkkomaalle; pari uteliasta talonpoikaisnaista, jotka puoleksi hämmästyksellä ja puoleksi osanotolla lörpöttelivät hänen kuolemastaan, seurasi arkkua. Eräs vanha sääliväinen rouva esti leski Gruget'a ottamasta osaa tyttärensä surulliseen saattoon. Seurakunnan kellonsoittajan, lukkarin ja haudankaivajan virkoja hoitava mies oli sillävälin kaivanut haudan, puoli tynnörinalaa käsittävälle, kirkon takana olevalle kylän hautausmaalle. Kirkko oli tuota tunnettua klassillista rakennustapaa. Siinä oli neliskulmainen torni, jonka katto oli suippo ja liuskakivillä peitetty, ja sitä tukivat monikulmaiset pilarit. Kuorin muodostaman puoliympyrän takana oli raunioituneen muurin ympäröimä hautausmaa, kenttä täynnä pieniä kumpuja, ilman marmorikiviä ja ilman kävijöitä, mutta varmaan oli jokainen hauta kyynelin ja todellisella surulla peitetty; ainoastaan Iida Gruget'n haudan täytyi olla ilman niitä, hänet kaivettiin maahan erääseen nurkkaan, jossa kasvoi pensaita ja korkeata heinää. Kun ruumisarkku oli laskettu tuon yksinkertaisuudessaan niin runollisen kentän poveen, jäi haudankaivaja pian yksin yön lähestyessä. Täyttäessään hautaa pysähtyi hän ajoittain työssään silmätäkseen tietä muurin toisella puolella; kerran katsoi hän lapioonsa nojaten alas Seine-virralle, joka oli hänelle tuonut tämän kuolleen.
— Tyttö parka! huudahti eräs mies, joka äkkiä oli saapunut haudan ääreen.
— Te säikähdytitte minua, herra! sanoi haudankaivaja.
— Onko pidetty sielumessua sille, jota te hautaatte?
— Ei ole, herra. Pastori ei tahtonut. Tämä oli ensimäinen ihminen, joka haudattiin tänne kuulumatta seurakuntaan. Täällä kaikki tuntevat toisensa. Onko herra…? Kah, hän on poissa!
Muutamia päiviä oli kulunut, kun eräs mustiinpuettu mies tuli Jules'in taloon ja, tahtomatta puhutella häntä, asetti hänen vaimonsa huoneeseen suuren porfyriuurnan, jonka päältä Jules luki seuraavat sanat:
INVITA LEGE CONJUGI MOERENTI FILIOLAE CINERES RESTITUIT, AMICIS XII JUVANTIBUS, MORIBUNDUS PATER.
[Lain ollessa vastaisena, surevalle puolisolle palautti tyttären tuhkat, kahdentoista ystävän auttaessa, kuoleva isä.]
— Mikä mies! sanoi Jules kyyneleitä vuodattaen.
Kahdeksan päivää riitti vekselinvälittäjälle täyttämään kaikki vaimonsa toivomukset ja järjestämään asiansa; hän möi toimensa Martin Faleix'in veljelle ja jätti Pariisin aikana, jolloin hallitus vielä kiisteli siitä oliko kansalaiselle sallittua omistaa vaimonsa ruumis.