Kuka ei ole Pariisin bulevaardeilla, jossain kadun kulmassa tai Palais Royal'in pylväistöissä, lyhyesti, jossain maailman paikassa, miten sattuma kulloinkin sovittaa, kohdannut jotain olentoa, miestä tai naista, jota nähdessä herää tuhansia sekavia ajatuksia? Kun me näemme tuollaisen olennon, tunnemme me äkkiä syvää mielenkiintoa, joko hänen piirteidensä vuoksi, joiden kummallinen muoto ilmaisee levotonta elämää, tai tuon harvinaisen kokonaisuuden vuoksi, jonka hänen liikkeensä, kasvonilmeensä, käyntinsä ja pukunsa muodostavat, tuon syvän katseen tai muiden epämääräisten vaikutusten vuoksi, jotka tunkevat meihin voimakkaasti ja yhdellä iskulla, ilman että me voimme tarkoin selittää mielenliikutuksemme syytä. Seuraavana päivänä hävittävät toiset ajatukset, toiset pariisilaiskuvat tuon ohimenevän unen. Mutta jos me kohtaamme vielä kerran saman olennon käymällä määrättyyn aikaan säännöllisesti tuon paikan ohi, kuten tekee esim. kunnallisvirkamies, joka kahdeksan tuntia päivässä saa päättää asioita, tai harhailemalla pitkin kävelyteitä noiden ihmisten tavalla, jotka näyttävät olevan Pariisin katujen pysyvää omaisuutta ja joita tapaa julkisissa paikoissa, ensiesityksissä tai ravintoloissa, joiden kauneimpana koristuksena he ovat, niin kietoutuu tuo olento lujasti teidän muistoonne ja pysyy siellä, kuten ensimäinen nide romaanista, jonka loppua te ette voi saada itsellenne. Me tunnemme itsessämme halua puhutella tuota tuntematonta ja kysyä häneltä: "Kuka te olette? Minkätähden te kuljeksitte? Millä oikeudella pidätte te taitettua kaulusta, norsunluupäistä keppiä, vanhanaikaista liiviä? Minkätähden teillä on siniset kaksinkertaisilla laseilla varustetut silmälasit?" tai: "Minkätähden käytätte te yhä vielä keikarin kaulaliinaa?" Muutamat noista harhailevista olennoista kuuluvat jonkinlaiseen rajajumalten joukkoon; he eivät sano sielulle mitään, he ovat olemassa, siinä kaikki; minkätähden? Kukaan ei sitä tiedä, he ovat kuten nuo kuvat, joita kuvanveistäjät käyttävät tyyppeinään neljää vuodenaikaa tai kauppaa tai menestystä varten. Toiset muistuttavat vanhoja kansliavirkamiehiä, vanhoja valtion kaupanvälittäjiä, vanhoja kenraaleja; he menevät, astuvat ohitse ja ovat aina jossain määrin yli-ikäisen näköisiä. Joen vieremille puoleksi juurtuneiden puiden kaltaisina he eivät näytä koskaan olevan olennaisena osana Pariisin virrassa eikä sen nuorissa, toimeliaissa aalloissa. On mahdotonta tietää, onko heidät unohdettu haudata tai ovatko he nousseet ylös arkuistaan; he ovat joutuneet jonkinlaiseen kivettymistilaan. Yksi noita Pariisin Melmoth-olentoja oli muutamia päiviä sitten sekoittautunut tuohon viisaaseen ja mietiskelevään kansaan, joka, kun taivas on kirkas, säännöllisesti peittää tasangon Luxembourg'in eteläisen ja Observatoriumin pohjoisen ristikon välillä; suvuton, puolueeton tasanko Pariisissa. Täällä ei Pariisi todellakaan enää ole ja kuitenkin on. Tuolla paikalla on jotain torin, kadun, bulevaardin, linnoituksen, puutarhan, puistokäytävän, maaseudun ja pääkaupungin luonnetta, eikä se kuitenkaan ole mitään noista: se on autiomaa. Tuon nimettömän paikan ympärillä kohoaa löytölasten koti, synnytyslaitos, Cochin'in sairashuone, kapusinilaisluostari, La Rochefoucauld'in vaivaistalo, kuuromykkäin talo ja Val-de-Grâce'n sairashuone; lyhyesti, siellä on tyyssijansa kaikilla Pariisin paheilla ja kurjuuksilla, ja jottei mitään tuosta ihmisystävällisestä paikasta puuttuisi, tutkii tiede siellä nousu- ja pakoveden aikoja ja maantieteellisiä pituusasteita. Herra de Chateaubriand on perustanut sinne Maria-Teresia-sairashuoneen ja karmeliittinunnat sen ohessa luostarin. Elämän suuret hetket ilmoitetaan kellonsoitolla, joka kaikuu herkeämättä tuossa autiossa maassa niin äidille, joka synnyttää, kuin lapselle, joka syntyy, niin paheelle, joka sortuu, kuin työmiehelle, joka kuolee, samoin neitseelle, joka rukoilee, vanhukselle, jota paleltaa, nerolle, joka erehtyy. Sitten, kahden askeleen päässä, on Mont-Parnasse'n kirkkomaa, joka hetkestä hetkeen ottaa vastaan Saint-Marceau-etukaupungin viheliäisiä surusaattoja. Tuon korkealla sijaitsevan paikan, joka kohoaa Pariisin yli, ovat kuulanpelaajat ottaneet haltuunsa, nuo vanhat, harmaat, hyväntahtoiset olennot, kunnon ihmiset, joissa meidän esi-isämme elävät yhä edelleen, ja joiden kasvoja voidaan verrata ainoastaan heidän yleisönsä kasvoihin, elävään kuvakokoelmaan, joka heitä alati seuraa. Mies, joka muutamia päiviä sitten oli tullut tuon kaupunginosan asukkaaksi, oli alituisesti läsnä kuulapeleissä ja oli tuon joukon silmiinpistävin ilmiö, ilmiö, joka, jos olisi luvallista lajitella pariisilaiset eläintieteen eri luokkiin, olisi kuulunut nilviäisiin. Uusi tulokas kuljeskeli myötätuntoisesti, kädessään pieni kuula, jota käytetään maalina ja johon pelin koko mielenkiinto kohdistuu. Kun maalikuula pysähtyi, nojautui hän puuta vasten ja katseli samalla tarkkaavaisuudella, jolla koira seuraa isäntänsä liikkeitä, kuulia, jotka lensivät ilmassa tai pyörivät maassa. Häntä olisi voinut pitää kuulapelin haaveellisena suojelusjumalana. Hän ei puhunut mitään, ja kuulanpelaajat, jotka ovat kiihkeimpiä ihmisiä, jommoisia vain jossakin uskonlahkossa tapaa, eivät koskaan olleet kysyneet syytä hänen itsepintaiseen vaitioloonsa, ainoastaan jotkut terävänäköiset heidän joukossaan pitivät häntä sekä kuurona että mykkänä. Kun oli määrättävä eri etäisyydet heittokuulan ja maalikuulan välillä, oli tuntemattoman kävelykeppi erehtymättömänä mittapuuna, jonka pelaajat noutivat vanhuksen jäisistä käsistä pyytämättä sitä ainoallakaan sanalla lainaksi tai tekemättä edes jotain ystävällisyyden merkkiä. Hänen keppinsä lainaaminen oli palvelus, johon hän vaieten oli myöntynyt. Jos tuli sade, jäi hän seisomaan pelin ääreen, kuulien orjana, alotetun pelin suojelijana. Sade ei liikuttanut häntä sen enempää kuin kaunis ilmakaan, ja hän oli, kuten pelaajatkin, jonkinlainen älyttömimmän pariisilaisen ja älykkäimmän eläimen välimuoto. Muutoin oli hän kalpea ja kuihtunut, siistimätön ja hajamielinen ja saapui usein paljain päin, jolloin nähtiin hänen vaalentuneet hiuksensa ja hänen kulmikas, keltainen, kalju päänsä, joka muistutti jonkun köyhän rikkonaisista housuista esiinpistävää polvea. Hän oli tylsä, ilman ajatuksen hiventäkään katseessaan ja ilman lujuutta käynnissään; hän ei hymyillyt koskaan, ei nostanut koskaan silmiään taivaaseen päin, vaan piti ne alati maahan käännettyinä, ja näytti siltä, kuin olisi hän alati sieltä jotain etsinyt. Kello neljältä nouti hänet eräs vanha nainen viedäkseen hänet jonnekin, ei tiedetty mihin; nainen hinasi häntä käsivarresta niinkuin nuori tyttö vetää mukanaan itsepäistä vuohta, joka tahtoo vielä syödä, kun on mentävä talliin. Tämä vanhus oli hirveä nähdä.
Eräänä iltapäivänä tuli Jules yksin matkavaunuissa, jotka nopeasti kiitivät Itäistä katua pitkin ja kulkivat Observatoriumi-mäen poikki juuri sillä hetkellä, jolloin tuo vanhus, puuhun nojaten, antoi muutamien rauhallisesti kiihtyneiden pelaajien kiroillessa ottaa kepin itseltään. Jules, joka luuli tuntevansa tuon miehen, tahtoi pysähtyä ja samassa hetkessä hänen vaununsa seisahtuivatkin: kuski, jolta ohikulkeva rattaiden jono oli sulkenut tien, ei uskaltanut pyytää kiihtyneitä kuulanpelaajia väistymään: hänellä oli liiankin hyvä tajunta siitä, että katumeteliä on kavahdettava.
— Se on hän! sanoi Jules, joka lopuksi oli noissa ihmisenraunioissa tuntenut Ferragus XXIII:nnen, salaliittolaisten päämiehen. —
— Kuinka hän rakasti Clémence'a! lisäsi hän vähän ajan perästä. —
Antakaa mennä, kuski! huusi hän.