Niihin uhrauksiin, joihin sinuun nähden olin itseni velvottanut, kuulu myöskin se, etten enää antasi sinulle tietoja ittestäni, mutta vastustamaton ääni käskee minun ilmottaan sinulle rikoksesi minua kohtaan. Tiedän edeltäkäsin, ettei sinun rikosten kovettama sielusi alentusi surkuttelemaan minua. Sinun sydämesi on kuuro tunteellisuudelle. Onko se sitä myöskin luonnon huudolle? Mutta vähät siittä, minun täytyy ilmasta sinulle, kuinka suuresti sinä olet rikoksellinen ja kuinka kauhee se asema on, johon olet minun saattanu. Henrik, sinähän tiesit kaiken sen, mitä minä olen saanu kärsiä ensimäisestä lankeemuksestani, ja kuitenkin sinä syöksit minun samaan onnettomuuteen ja jätit minun epätoivoon ja suruun. Niin, myönnän sen, usko, että rakastit minua ja pidit minua arvossa, oli antanu minulle rohkeutta kestään kohtaloni. Mutta nyt, mitä minulla on jäljellä? Sinä olet saattanu minun hävittään kaiken, mikä minulle oli rakkainta, mikä minua kiinnitti tähän elämään: vanhempani, ystäväni, kunnijani, maineeni olen uhrannu sinulle ja minulla ei ole jäljellä kuin häpeä, kunnijattomuus ja — sanon sen punastumatta, kurjuus. Onnettomuudestani ei puuttunut enää muuta kun varmuus sinun halveksumisestasi ja vihastasi, ja nyt, kun minulla on se, on minulla rohkeutta toteuttaa aikeeni. Olen tehny päätökseni ja perheen kunnija vaatii sitä: olen tekevä lopun kärsimyksistäni. Älä ryhdy mihinkään mietelmiin aikeeni vastustamiseksi, Henrik. Se on hirveä, tiedän sen, mutta tilani pakottaa minun siihen. Voisinko elää ilman apua, ilman tukea, ilman ystävän lohdutusta? En. Kohtalo on niin määränny. Kahden päivän kuluttua, Henrik, kahden päivän kuluttua Iida ei ole enää ansaitseva sinun kunnijoitustasi, mutta kuule lupaukseni, jonka sinulle teen omantunnon rauhani tähden ja koska ansaitsen yhä vieläkin sinun ystävyyttäsi. Oi Henrik, ystäväni, sillä en ole koskaan vaihtava sinua toiseen, lupaa minulle, että annat anteeksi elämäntieni, jota nyt lähden kulkemaan. Rakkauteni on antanu minulle rohkeutta, se auttaa minua pysymään siveydessä. Kun sinun kuvasi on sydämessäni, olen minä suojattu viettelyksiä vastaan. Älä unohda koskaan, että kohtaloni on sinun työtäsi, ja tuomitse itseäsi. Älköön taivas rankaisko sinua rikkomuksistasi, polvillani rukoilen sinulle anteeksiantamusta, sillä minä tunnen, että kurjuuksistani ei puuttuisi enää muuta kun se suru, että tietäsin sinun olevan onnettoman. Huolimatta hädästäni kieltäyvyn kaikesta avusta sinun puoleltasi. Jos sinä olisit rakastanu minua, olisin voinu ottaa sitä vastaan ystävyyden osotuksena, mutta säälin aiheuttaman hyvän työn työntää minun sieluni pois ja minä olisin sellaista vastaanottaissani halpamaisempi kun se, joka sitä tarjoo. Tahtosin kuitenkin pyytää sinulta yhtä suosionosotusta. En tiedä kuinka kauvan minun vielä täytyy olla rouva Menardie'n luona, ole niin jalomielinen äläkä tule luokseni. Sinun kaksi viimestä käyntiäsi teki minulle pahaa, jota minä saan vielä pitkän aikaa tuntea. En tahdo ollenkaan yksityskohtasesti puhua menettelystäsi tässä asijassa. Sinä vihaat minua, nämä sanat ovat syöpyneet minun sydämeeni ja jähmettäneet sen pelosta. Voi! juuri tänä hetkenä, jolloin kaikki voimani jättää minun, minä tarvitsen kaikki rohkeuteni. Henrik, ennenkun minä olen asettanu rajan välillemme, anna minulle viimenen osotus siitä, että pidät minua arvossa. Kirjota minulle, vastaa minulle, sano minulle, että sinä kunnijoitat minua vielä, joskan et enää minua rakasta. Vaikka en koskan tarvitse hävetä katsoa sinua silmiin, en kuitenkan tahdo tavata sinua: minä pelkään suurta heikkouttani ja rakkauttani. Mutta ole armelijas ja kirjota minulle yksi sana vielä, se on antava minulle rohkeutta kestään vastonkäymisissä. Jää hyvästi minun kaikkein onnettomuuksieni aiheuttaja, mutta minun ainoo ystäväni, jonka sydämeni on valinnut ja jota se ei ole koskaan unohtava. Iida."
Tämän nuoren tytön elämä, jonka petetty rakkaus, tuhoa tuottavat ilot, surut, kurjuus ja hämmästyttävä alistuminen olivat ilmaistut niin vähillä sanoilla, tämä tuntematon, mutta täydellisesti pariisilainen runo tahraisessa kirjeessä, liikutti hetkisen herra de Maulincour'in mieltä, sitten hän kysyi eikö tämä Iida ollut joku rouva Jules'in sukulainen ja eikö se iltakohtaus, jonka todistajaksi hän sattumalta oli joutunut, ollut ehkä johtunut hyväntekeväisyysyrityksestä. Että tuo kurja vanhus olisi vietellyt Iidan… sehän oli aivan uskomatonta. Harhaillessaan tässä mietelmiensä labyrintissa, jossa ajatukset risteilivät ja kumosivat toinen toisiaan, paroni saapui lähelle Pagevinkatua ja näki ajurin pysähtyneenä Augustinkadun päähän siihen kohtaan, jossa Montmartrekatu haarautuu. Kaikki odottavat ajurit herättivät hänessä epäluuloja.
— Olisiko se hän? ajatteli paroni.
Ja hänen sydämensä tykytti kuumeisesti. Hän soitti pienen oven kelloa, mutta pää kumarassa ikäänkuin jonkin häpeän painamana, sillä hän kuuli salaisen äänen, joka sanoi: "Miksi sinä tunkeudut tähän salaisuuteen?"
Hän nousi muutamia askeleita portaita ylös ja tapasi itsensä vastakkain vanhan portinvartijattaren kanssa.
— Asuuko herra Ferragus täällä?
— En tunne häntä…
— Kuinka! eikö herra Ferragus asukaan täällä?
— Ei meillä tässä talossa ole sellaista henkilöä.
— Mutta hyvä rouva…