Ferragus eli Salaliittolaisten päällikkö

by Honoré de Balzac

Auguste de Maulincour heittäytyi kiintymyksellä tähän kuluttavaan toimeen, tuntien kaikkia sen onnettomuuksia ja nautintoja. Hän käveli valepuvussa Pariisissa pitäen silmällä kaikkia Pagevin ja Augustinkadun kulmia. Hän juoksi kuin metsästäjä Ménars kadulta Soly kadulle ja Soly kadulta Ménars kadulle tuntematta kostoa, tuntematta hintaa, jolla hänen oli maksettava niin monet vaivannäöt, juoksut ja väijytykset, tai korvausta, jonka hän kaikesta tästä oli saava. Ja kuitenkaan ei häntä vielä ollut vallannut tuo kärsimättömyys, joka kalvaa sisuksia ja pusertaa hikeä. Hän kuljeskeli toivossa, ajatellen ettei rouva Jules heti ensimäisinä päivinä asettaisi itseänsä alttiiksi palaamalla sinne, missä hänet oli yllätetty. Nämä ensimäiset päivät hän olikin sentähden käyttänyt etupäässä tutustuakseen kadun kaikkiin salaisuuksiin. Aloittelijana tässä ammatissaan hän ei rohjennut kääntyä sen talon portinvartijan ja suutarin puoleen, jossa rouva Jules kävi; mutta hän toivoi voivansa saada tähystyspaikan talosta, joka oli aivan vastapäätä tuota salaperäistä huoneustoa. Hän tutki maapohjaa, hän tahtoi sovittaa keskenään viisauden ja kärsimättömyyden, rakkauden ja salaisuuden.

Huhtikuun ensimäisinä päivinä keskellä suuren iskun valmistelemissuunnitelmiaan, jättäessään shakkilautansa yhden tuollaisen innokkaan, mutta tuloksettoman vahdinpidon jälkeen, kääntyi Auguste noin kello neljän tienoissa asuntoansa kohden, jonne eräs virka-asia häntä vaati. Kun hän oli päässyt Coquillière kadulle, yllätti hänet yksi noita rankkoja sadekuuroja, jotka paisuttavat silmänräpäyksessä katurännit ja joiden joka pisara muodostaa vesikelloja pudotessaan kadun lätäkköihin. Pariisilainen jalankävijä on silloin pakotettu muitta mutkitta pysähtymään ja etsimään suojaa jossain myymälässä tai kahvilassa, jos hän on kylliksi rikas maksaakseen pakollisen vierailunsa, tai, aina hädän mukaan, jossakin porttikäytävässä, joita köyhät ja huonosti puetut pitävät turvapaikkoinaan. Miksi ei kukaan meidän maalareistamme ole yrittänyt kuvata niitä piirteitä, joita tuollaiseen kosteaan holvikäytävään paenneessa pariisilaisjoukossa esiintyy? Mistä voisi löytää rikkaampaa kuvaa? Siinä on jalankävijöiden joukossa ensiksikin uneksija tai filosofi, joka mieltymyksellä tarkastelee niitä vesiviivoja, joita sade piirtää harmaaseen ilmaan ja jotka kaiverrustyön tapaisesti muistuttavat lasijuovien oikullisia kiehkuroita; tai niitä kirkkaita vesiryöppyjä, joita tuuli katoilla hajoittelee välkähteleväksi vihmaksi; tai noita kuohuvien ja solisevien rännien kummallisia purkauksia ja muita tuhansia ihmeellisiä pikkuseikkoja, joita kuljeksijat nautinnolla katselevat, huolimatta siitä lakaisemisesta, jolla talonmies heitä kestitsee. Sitten tuossa joukossa on vielä joku lörpöttelijä, joka valitellen puhelee portinvartijattaren kanssa tämän nojautuessa luutaansa kuin krenatööri kivääriinsä; joku köyhä kulkuri haaveellisesti nojaten seinään, vähääkään välittämättä ryysyisistä vaatteistaan, jotka ovat tottuneet olemaan kosketuksessa kadun kanssa; joku oppinut, joka tutkii, tavailee tai lukee ilmoituksia pääsemättä loppuun; joku pilkkakirves, joka tekee pilaa ihmisistä, joille kadulla sattuu joku onnettomuus, nauraa lian tahraamille naisille ja virnistelee akkunoissaolijoille; joku vaitiolija, joka katselee kaikkia akkunoita ja kerroksia; joku liikemies, joka rahalaukku tai paketti kainalossaan tuumii sateen tuottamaa voittoa tai häviötä; joku teikari, joka saapuu kuin tykistä ammuttuna, lausuen: "Ah! mikä ilma, hyvät herrat!" ja joka tervehtii kaikkia; vihdoin joku kunnon pariisilainen porvari, jolla on sateenvarjo ja joka on tottunut roimasateisiin. Hän on edeltäkäsin nähnyt myrskyn tulon, lähtenyt ulos vaimonsa varoituksista huolimatta ja istuu nyt tuossa portinvartijan tuolilla. Luonteensa mukaan jokainen tämän tilapäisen yhteiskunnan jäsenistä tarkastelee taivasta ja lähtee hypähdellen menemään joko välttääkseen likalätäköitä tai sentähden, että hänellä on kiire, tai että hän näkee kansalaisia kävelemässä huolimatta tuulesta ja rapakosta, tai että hän tuossa kosteassa ja kuolettavaa katarria tuottavassa porttikäytävässä on joutunut, kuten sananlasku sanoo, ojasta allikkoon. Jokaisella on omat syynsä. Jälellä on vielä joku viisas mies, joka, päästäksensä lähtemään, tähystelee sinistä taivasta riekaleisten pilvien lomitse.

Herra de Maulincour pakeni siis kokonaisen kävelijäperheen mukana erään vanhan talon holvikäytävään. Talon piha muistutti suurta uunia. Kalkituissa, salpietarilla sivellyissä, vihertävissä seinissä oli niin paljon rännejä ja johtotorvia, noissa neljässä päärakennuksessa niin monta kerrosta, että te olisitte kutsuneet tätä kaikkea Saint-Cloud'n vesiputouksiksi. Vesi virtasi joka taholta; se kuohui, pulpahteli ja solisi; se oli milloin mustaa, valkeaa, sinistä, vihreää; se sohahteli ja roiskui portinvartijattaren luudan alla. Tämä vanha, hampaaton eukko oli kuin luotu rajuilmoja varten; hän näytti siunaavan niitä lakaistessaan tuossa kadulle tuhansittain rikkoja, joiden uteliaisuutta herättävä luettelo paljasti jokaisen talonasukkaan elämän ja tavat. Siinä oli karttuunin palasia, teelehtiä, vaalentuneiden, särkyneiden tekokukkien hetaleita, vihannesten jätteitä, metallipalasia. Rakastaja parka tarkasti tätä näkyä, yhtä niistä tuhansista, joita liikkuva Pariisi joka päivä tarjoaa. Hän katseli sitä koneellisesti omiin ajatuksiinsa vaipuneena, kun hän kohottaen silmänsä huomasi olevansa vastakkain erään miehen kanssa, joka juuri oli tullut sisälle käytävään.

Mies oli ainakin ulkonäöltään kerjäläinen, mutta ei noita Pariisin kerjäläisiä, joille ihmiskielissä ei ole mitään nimeä. Ei, tämä mies muodosti uuden tyypin ulkopuolella kaikkia niitä käsitteitä, joita sana kerjäläinen synnyttää. Tuolla tuntemattomalla ei ollut ollenkaan sitä aito pariisilaista luonnetta, joka meitä niin usein liikuttaa niissä onnettomuuskertomuksissa, joita Charlet on esittänyt välistä hyvinkin onnistuneilla huomioilla. Hänen kuvauksissaanhan esiintyy noita karkeita, lian tahraamia olentoja raakoine äänineen, punaisine pahkanenineen, hampaattomine, mutta silti uhkapiirteisine suineen; noita alhaisia ja pelottavia miehiä, joiden silmistä loistava syvä älykkäisyys näyttää olevan peräti ristiriidassa heidän olemuksensa kanssa. Muutamilla näistä häpeämättömistä kulkureista on iho marmorin kaltainen, naarmuinen ja suonikas; otsa ryppyjen peittämä ja tukka harva ja tahmainen kuin nurkkaan heitetyssä peruukissa. He ovat kaikki iloisia alennustilassaan ja törkeitä huvituksissaan, he ovat kaikki riettauden leimaamia ja heidän äänettömyytensä on ikäänkuin moite. Heidän tilansa herättää pelottavia ajatuksia. Asemassaan rikoksen tekijän ja almun anojan välillä heillä ei ole enää omaatuntoa, ja he kieppuvat varovasti mestauslavan ympärillä joutumatta sille; he ovat viattomia rikoksissaan ja rikollisia viattomuuksissaan. He herättävät usein naurua ja aina ajatuksia. Yksi heistä edustaa teille kuihtunutta yhteiskuntaa, häneen sisältyy kaikki: vankilan kunnia, isänmaa, hyve, lisäksi vielä julkisen rikoksen pahuus ja sukkelan ilkityön hienoudet. Toinen on alistuvaisen, syvämietteisen, mutta tylsistyneen näköinen. Kaikilla heillä on halua järjestykseen ja työhön, mutta heidät on sysännyt tähän heidän häpeätilaansa yhteiskunta, joka ei tahdo ottaa kuuleviinsa sitä, että näiden Pariisin kulkurien ja kerjäläisten joukossa voi olla runoilijoita, suuria miehiä ja pelotonta, järjestäytymiskyvyltään suurenmoista väkeä. Heidän joukossaan on läpeensä hyviä ja läpeensä pahoja ihmisiä, kuten aina väessä, joka kärsii; he ovat tottuneet kestämään suunnatonta kurjuutta, ja mahtava kohtalo pitää heitä alati tällä alennuksen tasolla. Heillä kaikilla on yksi unelma, yksi toivo, yksi onnellisuus: peli, arpominen tai viini. Ei mitään tästä oudosta elämästä ollut nähtävissä tuossa miehessä, joka herra de Maulincour'in edessä huolettomasti nojausi seinään, aivan kuin joku kätevän taiteilijan atelierissaan tekemä piirustus maalauskankaan toisella puolella. Tuo luiseva, pitkä mies, jonka lyijynharmaat kasvot ilmaisivat syvää ja tyyntä ajattelua, karkoitti säälintunteet uteliaiden sydämestä ivallisella olemuksellaan ja uhkaavalla katseellaan, jotka ilmoittivat että hän kohteli heitä täydellisellä välinpitämättömyydellä. Hänen kasvonsa olivat likaisenharmahtavat ja hänen kuhmuinen, kalju päänsä muistutti lievästi graniittimöhkälettä. Muutamia suoria, harmaita hiuksia laskeutui joka puolella päätä hänen kaulaan asti napitetun, likaisen takkinsa kaulukselle. Hän muistutti samalla kertaa sekä Voltairea että Don Quijotea; hän oli ivallinen, surumielinen, täynnä halveksumista ja filosofiaa, mutta samalla puoleksi hourupäinen. Hänellä ei näyttänyt olevan paitaa. Hänen partansa oli pitkä. Viheliäisen, läpeensä kuluneen ja rikkonaisen kaulaliinan alta näkyi leveä, kurttuinen kaula, täynnä paksuja suonia kuin lankoja. Hänen kumpaakin silmäänsä ympäröitsi leveä, ruskeansinertävä kehä. Hän näytti vähintäin kuudenkymmenen ikäiseltä. Hänen kätensä olivat valkoiset ja puhtaat. Kengät olivat rikkonaiset ja kallellansa. Sinertävät, monipaikkaiset housut olivat nukkavierut ja vaalentuneet ja näyttivät hyvin kurjilta. Ehkä hänen kastuneet vaatteensa haisivat pahalta, tai ehkä hänellä tavallisissa oloissa oli tuo kurjuuden tuntu, joka Pariisin likapesissä tavataan aivan samoin kuin virastoilla, sakaristoilla ja sairashuoneillakin on siellä oma pahalta haiseva eltaantunut hajunsa, jota ei millään voi kuvata; oli miten oli, tuon miehen vieressäolijat siirtyivät pois hänen läheisyydestänsä ja jättivät hänet yksin. Hän loi ensin heihin, sitten upseeriin tyynen, sulkeutuneen silmäyksen, yhden noita Talleyrandin kuuluisia katseita, joiden loisteeton, kylmä ilme on läpitunkemattomana verhona, jonka alla piilee voimakkaan sielun syvät liikunnot ja mitä tarkimmat laskut ihmisistä, asioista ja tapauksista. Ei ainoakaan lihas hänen kasvoissaan värähtänyt. Hänen suunsa ja hänen otsansa oli kylmän-levollinen; mutta hänen katseensa kääntyi alaspäin liikkeellä, jonka hitaus vaikutti jalolta ja melkeinpä traagilliselta. Siinä ilmeni kokonainen draama tuossa hänen kalpeiden silmäluomiensa painumisessa.

Nämä stoalaiset kasvot synnyttivät herra de Maulincour'issa yhden noita harhailevia unelmia, jotka alkavat tavallisella kysymyksellä ja loppuvat sisältämällä kokonaisen maailman ajatuksia. Rajuilma oli mennyt ohitse. Herra de Maulincour ei nähnyt tuosta miehestä enää muuta kuin takin liepeen, joka hipasi holvin kulmakiveä. Mutta kun hän jätti paikkansa mennäkseen ulos, löysi hän jalkojensa juuresta kirjeen, jonka vastikään oli täytynyt pudota. Hän arvasi, että se kuului tuntemattomalle ja että se oli nenäliinaa taskusta otettaessa pudonnut, sillä hän näki tämän pistävän kadulla nenäliinan taskuunsa. Upseeri, joka otti kirjeen, jättääkseen sen tuntemattomalle, luki vasten tahtoaan päällekirjoituksen:

Herra Ferragusse, Augustinkatu, Solykadun kulma. Pariisi.

Kirjeessä ei ollut mitään leimaa ja sen päällekirjoitus esti herra de Maulincour'ia jättämästä kirjettä omistajalleen, sillä harvat intohimot pysyvät ajanpitkään rehellisinä. Paroni aavisti tämän löytönsä edullisuuden ja hän tahtoi, pitäessään kirjeen, saada oikeuden tunkeutua tuohon salaperäiseen taloon, mennä sinne ja jättää kirje tuntemattomalle miehelle, jonka hän varmasti uskoi salaperäisessä talossa asuvan. Hänen luulevaisuutensa, hämärä kuin aamun ensi sarastus, rakensi jo suhteita tuon miehen ja rouva Jules'in välille. Luulevaiset rakastajat olettavat kaikkea, ja juuri siitä, että he noin olettavat ja valitsevat todennäköisimmät arvelut, arvaavat tuomarit, rakastajat, urkkijat ja tiedustelijat sen totuuden, jonka ilmisaamiseen he pyrkivät.

— Onko tämä kirje hänelle? Onko se rouva Jules'ilta?

Tuhansia samanlaisia kysymyksiä synnytti hänen levoton mielikuvituksensa, mutta jo ensimäisistä kirjeen sanoista täytyi hänen hymyillä. Kas tässä sananmukaisesti yksinkertaisten lauseidensa loistossa ja huonossa oikokirjoituksessaan tämä kirje, johon oli mahdoton mitään lisätä ja josta ei myös mitään voinut jättää pois, ellei koko kirjettä. Kun se tässä julkaistaan on se välttämättä varustettava välimerkeillä. Alkuperäisessä ei ole mitään pilkkuja, ei mitään pisteitä, ei edes huutomerkkejäkään, seikka, joka olisi ollut omiansa hävittämään sen välimerkkijärjestelmän, jota nykyajan kirjailijat käyttävät kuvatessaan suurten intohimojen tuhotöitä.

"Henrik!