Hänen kirkkaassa äänessään ei voinut huomata mitään liikutusta, ei ainoakaan piirre värähtänyt hänen kasvoissaan, hän ei punastunut, vaan pysyi rauhallisena.
— Mitä! te ette siis noussut toiseen kerrokseen eräässä talossa Augustinkadulla Soly kadun kulmassa? Teillä ei ollut ajuria kymmenen askeleen päässä, ja te ette palannut Richelieu katua pitkin korukauppiaan luota, jolta ostitte nuo marabouts sulat, jotka nyt kaunistavat päätänne?
— En ole ollut poissa kotoani tänä iltana.
Näin valehdellen pysyi rouva Jules levollisen ja iloisen näköisenä löyhytellen viuhkaansa; mutta jos jollakin olisi ollut oikeus asettaa kätensä hänen vyönsä päälle keskelle hartioita, hän olisi ehkä tuntenut sen kosteaksi. Tällä hetkellä Auguste muisti tuomioherran opetukset.
— Se oli siis joku muu nainen, ihmeesti teidän näköisenne, lisäsi hän herkkäuskoisen näköisenä.
— Herra paroni, sanoi rouva Jules, jos te kerran voitte seurata naista ja siepata hänen salaisuuksiansa, sallikaa minun silloin teille sanoa, että se on pahoin, hyvin pahoin tehty, ja saan kunnian olla uskomatta teihin.
Paroni meni pois ja asettui uunin vierustalle näyttäen miettiväiseltä. Hän oli pää kumarassa, mutta hänen suljettu katseensa tarkkasi yhä rouva Jules'ia, joka, ottamatta huomioon seinäpeilejä, loi häneen salaa pari kolme kauhun silmäystä. Rouva antoi miehellensä merkin, nousi ja tarttui tämän käsivarteen lähteäkseen kävelylle saleihin. Kun hän meni herra de Maulincour'in ohitse, sanoi tämä, keskustellen erään ystävänsä kanssa, kuuluvalla äänellä ikäänkuin vastaukseksi johonkin kysymykseen:
— Hän on nainen, joka ei varmaankaan nuku rauhallisesti tänä yönä…
Rouva Jules pysähtyi, heitti häneen ylpeän, halveksumista uhkuvan katseen ja jatkoi käyntiään tietämättä, että vielä yksi katse, jos hänen miehensä olisi sen huomannut, olisi voinut saattaa vaaranalaiseksi hänen onnensa ja kahden ihmisen elämän. Auguste tukahdutti raivon sielunsa syvyydessä ja läksi pian pois vannoen tunkeutuvansa tämän salaisuuden ytimeen asti. Ennen poislähtöänsä etsi hän rouva Jules'ia katsellakseen häntä vielä kerran, mutta tämä oli jo hävinnyt. Mikä draama kehkeytyikään tässä nuorukaisessa, joka oli selvästi kiihkopäinen, kuten kaikki ne, jotka eivät ole tunteneet rakkautta kaikessa sen laajuudessa! Auguste jumaloitsi nyt rouva Jules'ia uudella tavalla, hän rakasti tätä naista mustasukkaisuuden raivolla, toivon hulluuttavilla tuskilla. Uskottomana miehellensä tämä nainen tuli julkiseksi. Auguste saattoi heittäytyä kaikkiin onnellisen rakkauden huumauksiin, ja hänen mielikuvituksensa paljasti hänelle suunnattomia tämän naisen omistamisesta koituvia nautinnonmahdollisuuksia. Jos hän olikin kadottanut enkelin, oli hän sensijaan löytänyt hurmaavimman demooneista. Hän laskeutui levolle rakennellen tuhansia ilmalinnoja ja puolustellen rouva Jules'ia jollain ihmeellisellä hyvällä teolla, johon hän ei uskonut. Sitten hän päätti jo huomenna antautua kokonaan niiden syiden, niiden etujen etsimiseen, joita tämä salaisuus kätki. Tässä oli romaani luettavissa tai pikemminkin draama näyteltävissä, ja hänellä oli siinä osansa.
Vakoojan ammatti on hyvinkin mukavaa työtä, kun sitä tekee omaksi edukseen ja jonkun intohimon kannustamana. Saahan siinä tuntea kaikkia rosvon nautintoja pysymällä kuitenkin kunniallisena ihmisenä. Mutta silloin on valmistauduttava kiehumaan kiukusta, ulvomaan kärsimättömyydestä, jäädyttämään jalkansa katurapakoissa, jäykistymään kylmästä, palamaan kuumuudesta ja nielemään harhatoiveita. Silloin on, jotakin vihiä saatua, mentävä tuntematonta päämäärää kohti, iskettävä kirveensä kiveen, sadateltava, sepitettävä itselleen elegioja ja dityrambeja, huudettava typeryyksiä jollekin viattomalle kulkijalle, joka teitä ihmettelee; sitten vielä syöstävä kumoon kunnon eukkoja leipä- ja hedelmäkoreineen, juostava, levättävä, seistävä jonkun ikkunan edessä, tehtävä tuhansia olettamuksia… Mutta tämähän on metsästystä, metsästystä Pariisissa, metsästystä kaikkine seikkailuineen, vaikkakaan ei juuri koirilla, pyssyillä ja halloo huudoilla! Näihin kohtauksiin ei löydä vertauksia muualta kuin näyttelijöiden elämästä. Lopuksi tarvitaan vakoojan ammattiin vielä rakkaudesta ja kostonhimosta paisuvaa sydäntä voidakseen asettua Pariisissa väijyksiin kuin tiikeri, joka tahtoo hypätä saaliinsa niskaan, ja voidakseen nauttia kaikista Pariisin ja sen jonkun osan tapahtumista lisäämällä niiden jo ennestään ylitsevuotavaan runsauteen vielä yksi mielenkiinnon aihe. Eiköhän sydämen silloin täydy olla moninkertainen? Onhan tällainen elämä tuhansien intohimojen, tuhansien tunteiden samanaikaista kokemista.