XII.
NEITI DE CHAULIEU ROUVA DE L'ESTORADELLE.
Helmikuulla.
Kaunis hirveni, tänä aamuna kello yhdeksän ilmoittautui isäni luokseni aamutervehdykselle, olin jo noussut ja pukeutunut; tapasin hänet salongistani, jossa hän istui lieden ääressä vakavana ja tavallista mietteliäämpänä. Hän osoitti minulle paikan nojatuolissa vastapäätä itseään, ymmärsin hänen tarkoituksensa ja asettauduin hyvin vakavana mukavaan asentoon, matkien häntä itseään niin onnistuneesti, että hänen täytyi hymyillä, huolekkaan surumielisyyden silti väistymättä hänen kasvoiltaan. — "Olette vähintään yhtä henkevä kuin teidän isoäitinne", virkahti hän minulle. — "Turhia, isäni, älkää viitsikö näytellä hovimiestä täällä", vastasin hänelle, "teillä on jotakin minulta pyydettävää!" Hän nousi seisomaan hyvin kiihkeänä ja levottomana ja puhui minulle puolisen tuntia. Tämä keskustelu, rakkaani, on tosiaan muistamisen arvoinen. Heti kun hän oli mennyt, istuuduin kirjoituspöytäni ääreen pannakseni hänen sanansa parhaani mukaan paperille. Tämä on ensimäinen kerta, jolloin näin isäni ilmaisevan kaikki, mitä hänellä oli mielessään. Hän alotti puheensa imartelemalla minua eikä hän siinä laisinkaan epäonnistunut; tunsin itseni kiitolliseksi hänelle siitä, että hän niin hyvin oli jo osannut arvostaa ja ymmärtää minua.
— "Armande", sanoi hän minulle, "te olette osannut ihmeellisesti pettää minua ja samalla olette valmistanut minulle miellyttävän yllätyksen. Kun tulitte luostarista, pidin teitä nuorena tyttönä, joka olisi samanlainen kuin kaikki muutkin, merkityksetön, tietämätön, jonka saattaisi lahjoa jollakin pienellä korulla, turhanpäiväisellä helyllä ja joka ei juuri suuria ajattelisi." — "Kiitoksia, isäni, nuorison puolesta." — "Oh, ei ole enää mitään nuorisoa", sanoi hän vanhan valtioviisaan tavoin. "Teillä on uskomattoman laaja käsityskyky, arvostelette kutakin asiaa oikealla tavalla, teidän terävänäköisyytenne on harvinainen, olette sitäpaitsi hyvin kujeellinen, luulee, ettette ole nähnyt mitään, silloin kun jo olette katseellanne tunkenut niiden seurausten syihin asti, joita muut paraillaan vasta tutkistelevat. Olette oikea ministeri hameissa, täällä ei ole ketään muuta kuin te, joka voisi ymmärtää minua; te itse olette siis ainoa, jonka apuun voi turvata, jos on aikomus toimia teitä vastaan ja saada teidät suostumaan johonkin uhraukseen. Senpätähden tahdonkin puhua kanssanne suoraan ja avoimesti niistä suunnitelmista, joita olen päässäni hautonut ja joista vieläkin pidän kiinni. Voittaakseni teidät niiden puolelle, tahdon todistaa teille, että ne johtuvat ylevistä tunteista. Minä olen senvuoksi pakotettu johtamaan keskustelumme valtiollisiin asioihin, jotka ovat valtakunnalle erittäin tärkeitä ja jotka varmasti ikävystyttäisivät jokaista muuta nuorta ihmistä paitsi teitä. Saatuanne kuulla sen, mitä minulla on sanottavaa, harkitkaa kauan; annan teille puoli vuotta miettimisaikaa, jos niin tarvitaan. Olette täydelleen oma herranne; ja jos kieltäydytte suostumasta niihin uhrauksiin, joita teiltä pyydän, mukaannun tahtoonne enkä ole enää sen enempää vaivaava teitä."
Tämä johdanto, rakas hirveni, teki minut todella vakavaksi ja minä sanoin hänelle: — "jatkakaa, isäni." Ja valtiomies lausui minulle silloin seuraavasti: — "Lapseni, Ranska on nykyään hyvin epävakaisessa ja vaarallisessa asemassa, jota seikkaa tosin eivät tiedä muut kuin kuningas ja eräät ylväät henget; mutta kuningas on pää ilman käsivarsia; ja sitäpaitsi eivät ne jalot henkilöt, jotka tuntevat vaaran salaisuuden, ole arvovaltaisessa asemassa niihin miehiin nähden, joiden apuun tulisi turvata onnellisen tuloksen saavuttamiseksi. Nuo miehet, kansan vaalin uloslinkoamat, eivät tahdo alistua välikappaleiksi. Niin eteviä kuin he lienevätkin, jatkavat he kuitenkin yhteiskunnallista hävitystyötä, sensijaan että he koettaisivat auttaa meitä tukemaan rakennusta. Lyhyesti sanottuna, on olemassa enää vain kaksi puoluetta: Mariuksen ja Sullan; minä kannatan Sullaa Mariusta vastaan. Näin on asianlaita suurin piirtein. Yksityiskohdissa vallankumous jatkuu, se on juurrutettu lakiin, kaiverrettu kiinni maahan, se elää edelleen ihmissieluissa; se on sitäkin kauhistavampaa, kun useat noista valtaistuimen neuvonantajista jo luulevat sen tukahdutetuksi eivätkä huomaa, että heiltä puuttuu sekä sotilaita että rahaa. Kuningas on hyvin terävä-älyinen ja selvänäköinen, mutta päivä päivältä antaa hän yhä enemmän perää veljensä puoluelaisille, jotka tahtovat toimia liian nopeasti; tällä ei ole enää elonaikaa kahta vuottakaan ja kuoleva järjestelee siksi jo käärinliinojaan voidakseen kuolla rauhallisena. Tiedätkö, lapseni, mitkä vallankumouksen tuhoisimmat seuraukset ovat? Sitä et varmaankaan liene koskaan tullut ajatelleeksi. Kun vallankumous mestasi Ludvig XVI:n, mestasi se samalla kaikki perheen-isät. Ei ole nykyään enää olemassa mitään perheitä, on ainoastaan yksilöitä. Tahtoessaan tulla kansallisuudeksi lakkasivat ranskalaiset olemasta valtakunta. Säätäessään kaikille samat oikeudet isänperintöön nähden he surmasivat perhehengen ja perustivat valtiokassan! Mutta he ovat myös edistäneet virkavallan heikontumista ja joukkojen sokeaa valtaa, saaneet aikaan taiteiden tuhoutumisen, henkilökohtaisten etujen etsinnän hallituksessa ja raivanneet tietä valloitukselle. Meillä on valittavana kaksi järjestelmää: joko perustaa valtio perheen kautta tai perustaa se henkilökohtaisten harrastusten avulla, kansanvaltaisuus tai ylhäisön valta, väittelyjen aikaansaama hajaannus tai kuuliaisuus, katolilaisuus tai uskonnollinen välinpitämättömyys, siinä lyhyesti sanoen koko kysymys. Minä puolestani kuulun niihin harvoihin, jotka tahtovat vastustaa kansaa, hyvin ymmärrettävästi suojellakseni sen omia etuja. Tässä ei ole kysymys läänitysoikeuksista, kuten tahdotaan uskottaa yksinkertaisille, ei myöskään aatelisvallasta, vaan itse valtiosta, koko Ranskan elämästä tai kuolemasta. Jos jonkun maan perustana ei ole isän arvovaltaa, on sen olemassaolo uhattu. Se on nimittäin edesvastuunalaisuuden ensimäinen porras, alkuaste siihen alistamisjärjestelmään, jonka huipulla on kuningas. Kuningas, siihen sanaan sisällymme me kaikki! Kuolla kuninkaan puolesta on samaa kuin kuolla itsensä, kuolla perheensä vuoksi, joka on jotakin pysyvää niinkuin valtakuntakin. Jokaisella eläimellä on oma vaistonsa, ihmisen vaisto on perhetunne. Maa on voimakas vain silloin, kun se on kokoonpantu rikkaista perheistä, joiden kaikki jäsenet intomielin tahtovat puolustaa yhteistä aarrettaan: rahan, kunnian, etuoikeuksien ja nautintojen aarretta; se on heikko silloin, kun sen muodostavat yksilöt, joilta puuttuu yhteenkuuluvaisuuden tunne, joille on samantekevä, tottelevatko he seitsemää miestä tai yhtä ainoaa, venäläistä tai korsikalaista, jos vain kukin yksilö saa pysyä omalla pohjallaan; eikä tuo onneton ja itsekäs ihminen arvaa, että eräänä päivänä se kuitenkin häneltä riistetään. Jos emme suunnitelmissamme menesty, on edessämme pian mitä murheellisin asiaintila. Ei tule olemaan enää muita lakeja kuin verotus- ja rangaistuslait: rahat tai henki. Tunteella ei tule enää olemaan mitään sananvaltaa maapallon jaloimmassa maassa. Siihen on silloin isketty ja jäydetty parantumattomia haavoja. Ensiksikin pääsee vallalle yleinen kateus: yläluokat sekoittuvat; halujen yhtäläisyyttä pidetään voimien yhtäläisyytenä; porvariston laineet lakaisevat pois todellakin tunnustetut, koetellut kyvyt ja henkiset ylivoimat. Voisi valita sopivan miehen tuhannesta, mutta kolmen miljoonan kunnianhimoisen ihmisen joukosta, joilla kaikilla on yllään sama keskinkertaisuuden virkatakki, ei voi löytää mitään. Tämä voitonriemuinen joukko ei ollenkaan huomaa, että sillä on vastassaan vielä toinen hirvittävä joukkovoima, maataviljelevät talonpojat: kaksikymmentä miljoonaa tynnyrinalaa elävää maata, joka kävelee, puhelee, ymmärtämättä mitään, mutta vaatien yhä lisää, joka salpaa tien joka kohdalta ja jolla on hallussaan raaka voima…"
"Mutta", sanoin minä, keskeyttäen isäni, "mitä voin minä tehdä valtion hyväksi? Minulla ei ole minkäänlaista halua ruveta perheiden Jeanne d'Arciksi ja tulla kärvennetyksi hiljaisella tulella jonkun konventin roviolla!" — "Te olette pikkuinen veitikka," sanoi minulle isäni. "Kun puhun teille järkeä, vastaatte te pilapuheella; jos minä lasken leikkiä, puhutte te minulle niinkuin olisitte lähettiläs." — "Rakkaus elää vastakohdista", sanoin hänelle. Ja hän nauroi niin, että sai kyyneleet silmiinsä. — "Ottakaa miettiäksenne niitä asioita, joista olen tehnyt teille selkoa; tulette huomaamaan kuinka paljon luottamusta ja sielun suuruutta olen osoittanut puhuessani teille niin kuin nyt olen tehnyt, ja ehkäpä tapauksetkin tulevat suunnitelmilleni avuksi. Tiedän kyllä, että ne teihin nähden ovat loukkaavia, kohtuuttomia, sentähden vetoankin suostumustanne pyytäessäni vähemmän sydämeenne ja mielikuvitukseenne kuin järkeenne; olen huomannut teillä olevan enemmän älyä ja järkeä kuin kenelläkään muulla…" — "Te imartelette minua", sanoin hänelle hymyillen, "koska olen teidän tyttärenne." "En missään tapauksessa", jatkoi hän, "voisi olla epäjohdonmukainen. Joka tahtoo päästä päämäärään, pyrkii käsiksi keinoihin ja meidän on osoitettava hyvää esimerkkiä. Siispä ei teillä saa olla mitään omaisuutta, niin kauan kuin nuoremmalla veljellänne ei ole turvattua asemaa, ja sentähden tahdon käyttää koko teidän pääomanne hankkiakseni hänelle esikoisoikeudet." — "Mutta", jatkoin minä, "ette kai kiellä minua elämästä mieleni mukaan ja tulemasta onnelliseksi, jos luovutan omaisuuteni teille?"—"Edellyttäen", vastasi hän, "että tuo elämä, jota tarkoitatte, ei millään tavoin arvoanne ja hyvää mainettanne vahingoita ja että se koituu suvullenne kunniaksi."— "Ohoh", huudahdin, "saattepa heti tuon minun paljon ylistetyn järkeni seisahtumaan." — "Niin, Ranskassa", sanoi hän katkerasti, "emme löydä sellaista miestä, joka huolisi vaimokseen korkeimpaan aatelistoon kuuluvan nuoren tytön ilman myötäjäisiä ja joka kuitenkin tunnustaisi ne saaneensa. Jos tuollainen aviomies löytyisikin, kuuluisi nousukas porvareiden luokkaan, ja tässä suhteessa kuulun yhdenteentoista vuosisataan." — "Niin minäkin", vastasin hänelle. "Mutta miksi saattaa minua epätoivoon? Eikö Ranskassa enää ole vanhoja päärejä?" — "Olette ikäiseksenne hyvin kehittynyt, Louise!" huudahti hän. Sitten hän hymyillen suuteli minua kädelle ja lähti.
Olin samana aamuna saanut kirjeesi ja se oli johdattanut ajatukseni juuri siihen kuiluun, johon väität minun voivan pudota. Minusta on tuntunut kuin jokin ääni minussa huutaisi: sinne olet putoava. Olen sentähden ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin. Henarez uskaltaa jo katsella minua, rakkaani, ja hänen silmänsä hämmentävät minua, ne saavat minussa aikaan omituisen tuntemuksen, jota lähinnä voi verrata vain syvään kauhuun. Tuota miestä ei pitäisi katsella enempää kuin jotakin sammakkoa, hän on ruma ja lumoilla kiehtova. Kaksi päivää olen itsekseni pohtinut, eikö minun ehkä pitäisi tehdä tästä lyhyt loppu ilmoittamalla isälleni, etten enää tahdo oppia espanjaa, ja täten eroittaa tuo Henarez; mutta miehekkään päätökseni jälkeen tunnen jälleen halun järkyttää mieltäni tuolla kauhealla tuntemuksella, joka valtaa minut aina, kun näen tuon miehen, ja niinpä sanon itselleni: vielä yksi kerta ja sitten puhun. Rakas ystäväiseni, hänen äänensä on sieluun tunkevan lempeä, hän puhuu niinkuin Todor laulaa. Hänen käytöksensä on yksinkertainen ja vapaa kaikesta teennäisyydestä. Ja miten kauniit hampaat hänellä on! Äsken hän lähtiessään luotani nähtävästi huomasi, kuinka suuresti hän herättää mielenkiintoani ja hän teki jo jonkin eleen, erittäin kunnioittavan sitäpaitsi, tarttuakseen käteeni ja suudellakseen sitä, mutta hän luopui aikomuksestaan ikäänkuin säikähtäen rohkeuttaan ja sitä erottavaa kuilua, jonka yli hän oli astumaisillaan. Näin ja aavistin kaiken tämän melkein tyhjästä; hymyilin, sillä mikään ei ole niin liikuttavaa kuin nähdä, miten alistettu luonto pyrkii lentoon vaipuakseen heti jälleen takaisin. Tarvitaan paljon rohkeutta porvarilta, joka rakastaa aatelistyttöä! Hymyni rohkaisi häntä, miesparka etsi hattuaan huomaamatta sitä, hän ei nimittäin tahtonut löytää sitä ja minä toin sen hänelle aivan vakavana. Hänen silmänsä kostuivat pidätetyistä kyynelistä. Tuohon lyhyeen hetkeen mahtui kokonainen maailma asioita ja ajatuksia. Ymmärsimme toisemme niin hyvin, että tuossa tuokiossa ojensin hänelle käteni suudeltavaksi. Kentiespä se oli samaa kuin tunnustaa hänelle, että rakkaus saattoi täyttää sen kuilun, joka meidät eroittaa. No niin, en tiedä, mikä minut siihen pakoitti: Griffith kääntyi meihin selin; minä ojensin hänelle ylpeästi valkoisen käpäläni ja tunsin hipiälläni hänen huuliensa tulen liekehtelyn, jonka hehkua kuitenkin kaksi suurta kyyneltä lievensi. Ah, enkelini, voimattomana ja ajatuksiini vaipuneena jäin nojatuoliini istumaan, olin onnellinen ja minun on mahdotonta selittää minkätähden. Se mitä tunsin oli runoutta. Alentuvaisuuteni, jota tällä hetkellä häpeän, tuntui minusta silloin jalolta ja suurelta, hän oli lumonnut minut, siinä ainoa puolustukseni.
Perjantaina.
Tuo mies on todellakin sangen ihastuttava. Hän ilmaisee ajatuksensa hienosti ja valikoidusti ja hänen henkinen ylemmyytensä tulee joka kohdassa näkyviin. Rakkahani, hän on voimakas ja johdonmukainen kuin Bossuet selittäessään minulle espanjan kielen ja yleensä ihmisajatuksen ja kaikkien kielten sisäistä rakennetta. Ranska tuntuu olevan hänen äidinkielensä. Kun tämän johdosta lausuin hänelle hämmästykseni, vastasi hän, että hän oli saapunut Ranskaan hyvin nuorena Espanjan kuninkaan kanssa. Mitä lienee tapahtunut tuossa sielussa? Hän ei ole enää entisensä kaltainen. Hän tuli tänne yksinkertaisesti puettuna, mutta aivan niinkuin aatelismies, joka aamulla lähtee kävelylle. Tämän oppitunnin aikana loisti hänen neroutensa niinkuin majakka; hänen kaunopuheisuutensa oli kuvaamaton. Hän toi äkkiä esiin tuon tähän asti niin huolellisesti salaamansa sielun, aivan kuin uupunut ihminen, joka saa entiset voimansa takaisin. Hän kertoi minulle tarinan eräästä lakeija-raukasta, joka oli antanut surmata itsensä vain Espanjan kuningattaren yhden ainoan katseen vuoksi. — "Hän ei voinut tehdä muuta kuin kuolla," sanoin minä. Tämä vastaus riemastutti hänen sydäntään ja hänen katseensa peloitti minua todellakin.