Illalla olin tanssiaisissa herttuatar de Lenoncourtin luona; prinssi Talleyrand oli myöskin siellä. Pyysin herra de Vandenessea, joka on hyvin miellyttävä nuorukainen, kysymään häneltä, oliko v. 1809 hänen tilallaan vieraiden joukossa ketään Henarez-nimistä. — "Henarez on Soria-suvun maurilainen nimi; tämän jäsenet ovat, kuten kerrotaan, kristinoppiin kääntyneitä abenserrageja. Vanha herttua ja hänen molemmat poikansa seurasivat kuningasta. Vanhemmalta heistä, nykyiseltä Sorian herttualta, ryösti kuningas Ferdinand äskettäin kaikki hänen maatilansa, kunnianimensä ja arvoasteensa kostaakseen jonkin vanhan kaunan. Herttua teki tavattoman suuren virheen siinä, että hän otti vastaan yhdessä Valdezin kanssa perustuslaillisen ministeriviran. Onneksi oli hän pelastautunut pois Cadixista ennen herttua d'Angoulêmen tuloa; paraimmalla tahdollaankaan ei herttua nimittäin olisi voinut suojella häntä kuninkaan vihalta."
Tämä vastaus, jonka varakreivi de Vandenesse sanasta sanaan kertasi minulle, antoi minulle paljon ajattelemisen aihetta. En voi kuvata sitä levottomuutta, mikä täytti mieleni seuraavaan oppituntiin asti, joka minulla oli tänä aamuna. Ensimäisen neljännestunnin aikana en tehnyt muuta kuin katselin häntä koettaen arvata, oliko hän herttua vai aateliton, voimatta ratkaista puoleen tai toiseen. Hän näytti arvaavan ajatukseni sitä myöten kuin ne syntyivätkin ja ikäänkuin tahallaan kujeillen eksyttävän niitä. Vihdoin en voinut hillitä itseäni enää kauempaa, vaan heitin äkkiä pois kirjani keskeyttäen käännöslukuni ja sanoin hänelle espanjaksi: — "Te petätte meitä, herra. Te ette olekaan mikään vapaamielinen porvaris-raukka, te olette Sorian herttua?" — "Neitiseni", vastasi hän surumielisin elein, "onnettomuudekseni minä en ole Sorian herttua." Huomasin, millä epätoivolla hän lausui sanan "onnettomuudekseni." Oi rakkaani, en luule, että kukaan muu ihminen voi panna niin paljon intohimoa ja sisältöä yhteen ainoaan sanaan. Hän painoi katseensa alas eikä uskaltanut enää katsoa minuun. — "Herra de Talleyrand," sanoin minä hänelle, "jonka luona olette viettäneet maanpakovuotenne, ei jätä Henarez-nimiselle henkilölle mitään muuta vaalin valtaa kuin joko olla epäsuosioon joutunut Sorian herttua tai palvelija." Hän kohotti silmänsä minuun, kaksi mustaa ja hehkuvaa kekälettä, joista sinkoava katse oli yht'aikaa leimuava ja nöyryytetty. Mies-parka tuntui todellakin olevan kidutuspenkillä. — "Isäni," sanoi hän, "oli todellakin Espanjan kuninkaan palvelija." Griffith ei voinut ymmärtää tällaista opetustapaa. Jokaista kysymystä ja vastausta seurasi tuskastuttava äänettömyys. — "Lyhyesti," sanoin hänelle lopuksi, "oletteko aatelinen vai aateliton?" — "Tiedättehän, neiti, että Espanjassa kaikki ihmiset, yksin kerjäläisetkin, ovat aatelisia." Tämä pidättyväisyys harmitti minua. Olin tätä tuntia varten suunnitellut pienen mielikuvitukseni keksimän hauskutuksen. Olin kirjeen muodossa piirtänyt ihannekuvan siitä miehestä, jonka soisin rakastavan itseäni, ja olin päättänyt antaa sen hänelle käännettäväksi. Tähän asti olin kääntänyt vain espanjasta ranskaksi enkä ollenkaan ranskasta espanjaksi; huomautin hänelle siitä ja pyysin Griffithiä tuomaan minulle kirjeen, jonka viimeksi oli saanut eräältä ystävättäreltäni. Näenpä kyllä, ajattelin, minkälaista verta hänellä on suonissaan, siitä vaikutuksesta, minkä ohjelmani häneen tekee. Otin paperin Griffithin kädestä ja sanoin: — "Olen kai jäljentänyt sen virheettömästi?" sillä kirje oli kirjoitettu minun käsialallani. Ojensin hänelle paperin ja pidin häntä tarkasti silmällä koko ajan, kun hän luki seuraavaa:
"Sen miehen, joka minua miellyttää, rakkaani, tulee olla kova ja ylpeä miehiä kohtaan, mutta lempeä naisille. Hänen kotkankatseensa painaa heti alas kaiken, mikä vain vivahtaakin naurettavalle. Hän kuittaa säälin hymyllä ne, jotka yrittävät laskea leikkiä pyhistä asioista, etenkin sellaisista, jotka kuuluvat sydämen runouteen ja joita ilman elämä ei olisi muuta kuin surullinen todellisuus. Halveksin syvästi kaikkia niitä, jotka tahtovat ryöstää meiltä pois noiden niin suuresti lohdullisten uskonnollisten tunteiden rikkaan lähteen. Hänen uskonsa on yksinkertainen kuin lapsen, mutta samalla tulee sen yhtyä ajattelevan, uskonsa syitä tutkistelleen ihmisen järkkymättömään vakaumukseen. Hänen henkensä on uusi ja omaperäinen, ei teennäinen eikä kerskaileva; hän ei voi sanoa mitään, joka olisi asiaankuulumatonta tai poissa paikaltaan; hänelle olisi yhtä mahdotonta ikävystyttää toisia kuin ikävystyä itse, sillä hänen sielussaan on loppumattomat rikkaudet. Kaikkien hänen ajatustensa tulee olla jaloja, ylväitä, ritarillisia ja itsekkäisyydestä vapaita. Ei missään hänen teossaan saa näkyä laskevaisuutta tai omien etujen valvontaa. Hänen vikansakin johtuvat juuri hänen ajatusmaailmansa rikkaudesta ja laajuudesta, joka on hänen oman aikansa yläpuolella. Kaikessa on hänen oltava aikansa edellä. Siitä hienotunteisesta huomaavaisuudesta, jota aina tulee osoittaa heikkoja olentoja kohtaan, on hän oleva hyvä naisia kohtaan, mutta ei helposti ihastuva: rakkautta on hän pitävä liian vakavana asiana leikkiäkseen sen kanssa. Voisi siis sattua niinkin, että hän eläisi koko elämänsä ilman rakkautta ja kuitenkin siitä huolimatta omistaisi kaikki ne ominaisuudet, jotka ovat omiaan herättämään syvän ja voimakkaan intohimon. Mutta jos hän kerran löytää nais-ihanteensa, tuon unikuvan, jonka voi nähdä avoimin silmin; jos hän kohtaa olennon, joka ymmärtää hänet, joka kokonaan valtaa hänen sielunsa ja heittää koko hänen elämänsä yli äärettömän onnen kajastuksen, joka tuikkaa hänelle kuin tähti tämän niin pimeän, kylmän ja jäisen maailman pilvien lomitse, joka antaa hänen olemassa-ololleen uuden arvon ja viehätyksen ja saa siihen asti mykät kielet hänen rinnassaan väräjämään, niin on sanomattakin selvää, että hän silloin tajuaa onnensa ja osaa antaa sille oikean arvon. Sentähden hän onkin tekevä lemmittynsä täysin onnelliseksi. Ei milloinkaan ole hän sanalla tai katseella haavoittava tuota rakastavaa sydäntä, joka on antautunut hänelle äitinsä sylissä uinuvan lapsen sokealla rakkaudella, sillä jos tämä lemmitty joskus heräisi ihanasta unestaan, olisi hänen sielunsa ja sydämensä ijäksi runneltu: sillä tuolle valtamerelle ei hän mitenkään uskaltaisi lähteä panematta samalla alttiiksi koko tulevaisuuttaan."
"Tuon miehen kasvonilmeistä, ryhdistä, käytöksestä, täytyy välttämättä näkyä, että hän pystyy niin suureen kuin pieneenkin, hänen tulee olla tavoissaan yksinkertainen ja luonnollinen, kuten kaikki henkisen ylemmyyden omaavat henkilöt. Hän saa olla rumakin, mutta hänellä täytyy olla kauniit kädet; hänen ylähuulensa on keveästi vetäytynyt ivalliseen ja halveksivaan hymyyn, joka on välinpitämättömiä varten varattu; ainoastaan niille, joita hän rakastaa, säästää hän sielukkaan katseensa loistavan ja taivaallisen säteilyn."
"Neiti," sanoi hän espanjaksi syvästi liikutetulla äänellä, "sallitteko minun säilyttää tämän kirjeen muistona teiltä? Tämä on viimeinen oppitunti, joka minulla on kunnia antaa teille, ja se opetus, jonka tässä kirjeessä saan, voi tulla käyttäytymiseni ikuiseksi ohjeeksi. Jätin Espanjan pakolaisena ja rahatta, mutta nyt olen saanut perheeltäni rahasumman, joka hyvin riittää tarpeisiini. Minulla on oleva kunnia lähettää teille joku köyhä espanjalainen sijaisekseni." Hän tuntui tällä ikäänkuin huomauttavan minulle: — "Riittää jo tätä leikkiä." Hän nousi uskomattomalla arvokkaisuudella ja jätti minut. Olin aivan typertynyt tästä hänen säätyisilleen ihmisille harvinaisesta herkkätunteisuudesta. Hän meni alas ja pyysi saada puhua isäni kanssa. Päivällispöydässä sanoi isäni minulle hymyillen: — "Louise, olette saanut tunteja espanjankielessä Espanjan kuninkaan entiseltä ministeriltä ja kuolemaantuomitulta pakolaiselta." — "Sorian herttualta", virkahdin. — "Herttualta," vastasi isäni, "ei, sitä hän ei enää ole, hän käyttää nykyään arvonimenään parooni de Macumer erään läänityksen mukaan, joka hänellä vielä on jälellä Sardiniassa. Hän tuntuu olevan sangen omituinen." — "Älkää nöyryyttäkö tuolla sanalla, joka teidän suussanne aina kuulostaa vähän pilkalliselta ja halveksivalta, miestä, joka on teidän vertaisenne," sanoin hänelle, "ja jolla minun luullakseni on kaunis sielu." —"Paroonitar de Macumer?" huudahti isäni katsellen minua ivallisesti. Painoin katseeni maahan ylpein elein. — "Mutta," sanoi äitini, "Henarez kohtasi varmaankin portaissa Espanjan lähettilään?" — "Kohtasi kylläkin," vastasi isäni: "lähettiläs kysyi minulta, puuhasinko salaliittoa hänen herraansa ja kuningastaan vastaan; mutta hän tervehti kuitenkin tuota entistä espanjalaista ylimystä erittäin kunnioittavasti tarjoten hänelle alamaista palvelustaan."
Tämä kaikki, rakas rouva de l'Estorade, tapahtui jo kaksi viikkoa sitten ja kahteen viikkoon en ole nyt nähnyt tuota miestä, joka rakastaa minua, sillä tuo mies rakastaa minua. Mitä hän mahtaa tehdä? Tahtoisin olla kärpänen, hiiri, varpunen. Tahtoisin nähdä hänet yksin, kotonaan, ilman että hän huomaisi minua. Kas siinä vihdoin mies, jolle voin sanoa: Kuolkaa minun tähteni!… Ja hänellä on luonnetta tehdä se, niin uskon ainakin. Sanalla sanoen, Parisissa on nyt mies, jota ajattelen ja jonka katse täyttää sieluni tulvehtivalla valolla. Oh, hänhän on vihollinen, joka minun pitäisi survoa jalkoihini. Onko siis mahdollista, että on olemassa mies, jota ilman en voi elää ja joka on minulle välttämätön! Sinä menet naimisiin ja minä rakastan! Näin ovat jo neljän kuukauden kuluttua nuo molemmat kyyhkyset, jotka kevein siivin kimposivat niin korkealle, pudonneet taivaaltaan todellisuuden alhoon.
Sunnuntaina.
Eilen italialaisessa oopperassa tunsin äkkiä, että minua katseltiin, ja katseeni kääntyivät kuin tenhovoimasta kahden tulisen silmän puoleen, jotka loistivat niinkuin kiiltokivet eräästä pimeästä permannon kulmauksesta. Henarez ei hellittänyt silmiään minusta. Tuo hirviö oli valinnut juuri sen ainoan paikan, josta hän saattoi nähdä minut; siinä hän istui. En tiedä, millainen hän mahtaa olla valtiomiehenä, mutta rakkauden alalla on hän suorastaan nero.
"Näin pitkälle, Renée, siis oomme tulleet", sanoo suuri Corneille.