Kahden nuoren aviovaimon muistelmat

by Honoré de Balzac

LOUISE FELIPELLE.

En ole tyytyväinen teihin. Ellette ole vuodattanut kyyneleitä Racinen Béreniceä lukiessanne, ellette tästä kappaleesta ole löytänyt maailman hirveintä murhenäytelmän aihetta, ette ymmärrä minua, emme koskaan voi ymmärtää toisiamme: särkekäämme liittomme, älkäämme enää tavatko toisiamme, unohtakaa minut; sillä ellette anna minulle tyydyttävää vastausta, tahdon unohtaa teidät, olette vast'edes oleva minulle vain muuan herra parooni de Macumer, tai pikemmin ette yhtään mitään; te olette oleva minulle tyhjää ilmaa, niinkuin ei teitä koskaan olisi ollutkaan. Eilen rouva d'Espardin luona oli teidän kasvoillanne jonkinlainen tyytyväinen ilme, joka oli minulle mitä suurimmassa määrässä vastenmielinen. Tunnutte olevan kovin varma siitä, että teitä rakastetaan. Toisin sanoen, teidän henkenne vapaus kauhistutti minua enkä enää tuntenut teitä siksi palvelijaksi, jona ensimäisessä kirjeessänne esititte itsenne. Ette ollenkaan ollut hajamielinen, niinkuin rakastuneen miehen tulee olla, vaan päinvastoin sinkauttelitte mitä nerokkaimpia kompasanoja. Niin ei käyttäydy tosi uskovainen; hän on aina alakuloinen jumaluutensa edessä. Jos kerran en ole yli kaikkien muiden naisten kohoava, korkeampi olento, jos ette näe minussa itse elonlähdettänne, olen vielä mitättömämpi kuin tavallinen nainen, sentähden että tällä hetkellä olen ainoastaan nainen. Olette herättänyt epäluuloni, Felipe; kapinan henki on voittanut hellyyden, ja kun olen tarkastellut teidän entisyyttänne, olen huomannut, että minulla on täysi syy olla epäluuloinen. Tietäkää siis, te herra Espanjan perustuslaillinen ministeri, että olen perinpohjin pohtinut sukupuoleni kurjaa asemaa. Viattomuudessaan ovat käteni vahingoittumattomina pidelleet palavia soihtuja. Kuulkaa siis tarkasti, mitä nuori kokemukseni on minulle opettanut ja mitä nyt kertaan teille. Kaikissa muissa asioissa on kaksinaisuudella, epärehellisyydellä, rikotuilla lupauksilla tuomarinsa, ja nämä tuomarit määräävät rangaistuksia; mutta niin ei ole laita rakkaudessa, jonka samalla kertaa on oltava uhri, syyttäjä, asianajaja, tuomioistuin ja pyöveli; sillä julmin uskottomuuskin, kauhein rikoskin jää tuntemattomaksi, tapahtuu vain sielujen syvyyksissä, joissa ei ole todistajaa, ja luonnollisesti on loukatullekin edullisinta vaieta asiasta. Rakkaudella on senvuoksi aivan oma lakikirjansa, oma kostonsa; maailmalla ei ole mitään tekemistä sen kanssa. Minä puolestani olen kuitenkin vakaasti päättänyt, että en koskaan anna anteeksi rikosta, ja sydämen asioissa ei mikään ole vähäarvoista. Eilen olitte aivan sellaisen ihmisen näköinen, joka varmasti tietää olevansa rakastettu. Tekisittekin väärin, ellette olisi varma siitä, mutta minun silmissäni olisitte rikollinen, jos tämä varmuus riistäisi teiltä sen luonnollisen miellyttäväisyyden, jonka epävarma toivo ennen valoi koko olemukseenne. En tahdo nähdä teitä pelokkaana enkä suuriluuloisena, en tahdo, että joka hetki vapisette kadottavanne kiintymykseni, sillä sellainen olisi loukkaavaa; mutta en myöskään tahdo, että varmuus saa teidät välinpitämättömästi kohtelemaan rakkautta. Ette koskaan saa olla vapaampi kuin mitä minä itse olen. Ellette tiedä, millainen kidutus yksi ainoakin epäilyn pilkahdus on sielulle, niin olkaa varoillanne, etten vielä opeta teitä sitä tuntemaan. Yhdessä ainoassa katseessa olen antanut koko sieluni teille ja te olette lukinnut sen lippaaseenne. Täten on teidän haltuunne uskottu puhtaimmat tunteet, mitä vielä milloinkaan kenenkään nuoren tytön sielussa on ollut. Harkinta, ajattelu, josta olen maininnut teille, ovat ainoastaan rikastuttaneet päätä; mutta kun haavoittunut sydän anoo neuvoa järjeltä, niin silloin on, uskokaa minua, tuossa nuoressa tytössä jotakin enkelimäistä, joka tietää kaikki ja voi kaikki. Minä vannon teille, Felipe, että, jos rakastatte minua, kuten uskon, ja jos saatte minut epäilemään, että ne pelon, tottelevaisuuden, kunnioittavan odotuksen ja alamaisten toivomusten tunteet, joita sanotte tuntevanne minua kohtaan, vähimmälläkään tavalla ovat heikontuneet, niin, jos jonakin päivänä huomaan pienimmänkin laimentumisen tässä kauniissa ensi-lemmessä, jonka sielunne on minun sieluuni välittänyt, niin en sano teille mitään, en kiusaa teitä enemmän tai vähemmän arvokkaalla tavalla, en osoita ylpeyttäni enkä suuttumustani, en edes tällaisen nuhtelevan kirjeen muodossa; en sano silloin mitään, Felipe; olen oleva ainoastaan surumielinen niinkuin ihmiset, jotka tuntevat kuoleman lähestyvän; mutta en kuole, ennenkuin olen julmasti poltinraudalla merkinnyt elämänne, ennenkuin olen mitä häpeällisimmällä tavalla häväissyt muinaisen lemmittynne ja valanut sydämeenne ikuiset omantunnonvaivat, sillä olette silloin näkevä minut maan päällä, ihmisten silmissä kadotettuna ja iankaikkisuudessa tuomittuna olentona.

Älkää sentähden koskaan herättäkö mustasukkaisuuttani johonkin toiseen onnellisempaan, pyhästi rakastettuun Louiseen, jonka sielu saisi kukkia ja kehkeytyä vapaasti varjottoman rakkauden mailla ja joka Danten yleväin sanojen mukaan saisi omistaa:

Senza brama, sicura ricchezza. [Pelvotta aarteita ikikestäviä.]

Tietäkää, että olen perinpohjin tutkinut hänen helvettinsä keksiäni sieltä tuskaisimman kaikista kidutuksista, jonkun hirvittävän sielullisen rangaistuksen, jonka voisin yhdistää Jumalan kostoon.

Eilen käyttäytymisenne johdosta iski äkkiä epäluulon kylmä ja julma tikari sydämeeni. Ymmärrättekö? Olen epäillyt teitä ja kärsinyt niin äärettömästi, etten enää tahdo epäillä. Jos teidän mielestänne minun palveluksessani on liian raskas olla, niin luopukaa siitä, en suutu siitä ollenkaan. Tiedänhän, että olette nerokas mies. Varatkaa sielunne kaikki kukat minua varten, kulkekaa sidotuin silmin muun maailman ohi, kieltäytykää kuuntelemasta imarteluja, kiitosta ja kohteliaisuuksia. Tulkaa mieluummin luokseni vihan, panettelun ja halveksinnan taakalla kuormattuna, kertokaa minulle, että naiset eivät tunne teitä, että he menevät teidän ohitsenne luomatta silmäystäkään teihin ja että kukaan heistä ei voisi teitä rakastaa; kas silloin vasta todella tulette tuntemaan, mitä kaikkea naisen sydän ja hänen rakkautensa voi teille lahjoittaa. Niin hyvin kätketty täytyy aarteemme olla, että koko maailma voi vaikka polkea sitä jaloin edes aavistamatta sen olemassa-oloa. Jos olisitte ollut kaunis, en todennäköisesti koskaan olisi kiinnittänyt mitään huomiota teihin enkä koskaan olisi keksinyt, että teissä on kokonainen maailma niitä ominaisuuksia, jotka herättävät rakkautta; ja vaikkakin yleensä tunnemme näitä syitä yhtä vähän kuin tiedämme, miten aurinko saa kukat puhkeamaan ja hedelmät kypsymään, niin on niiden joukossa kuitenkin yksi, jonka tunnen ja joka ihastuttaa minua. Teidän yleväin kasvojenne luonnepiirteet ja ilmeet puhuvat ymmärrettävää kieltä ainoastaan minulle. Ainoastaan minulla on voima uudestaan muovailla teitä, tehdä teistä kadehdittavin olento maan pinnalla; en sentähden soisi teidän henkenne hetkeäkään pakoilevan minun vaikutusvaltaani; se ei saa paljastaa itseään muille, yhtä vähän kuin kaunis suunne ja kasvonpiirteenne saavat hurmata muita. Minun yksin on saatava sytyttää teidän neronne valo, samoin kuin sytytän tulenlieskan silmiinne. Olkaa edelleenkin se synkkä, kylmä, nyreä ja ylenkatseellinen espanjalainen ylimys, mikä te olitte ennen. Olitte ikäänkuin jonkinlainen villi ja hävitetty alue, jonka raunioihin ei kukaan uskaltanut; teitä katseltiin kaukaa; ja nyt alatte hyväntahtoisesti raivata tietä, jotta koko maailma pääsisi luoksenne, ja muututte rakastettavaksi parisilaiseksi. Ettekö enää muista ohjelmaani? Teidän ilonne kieli vähän liiaksi rakkaudestanne. Ilman minun varoittavaa katsettani, olisitte antanut Parisin terävänäköisimmän, ilvehtivimmän ja sukkelimman salongin tietoon, että Armande Louise Marie de Chaulieu sähköitti teistä esiin neron. Olette mielestäni liian suuri, jotta pieninkään valtioviisas petos voisi sekaantua rakkauteenne; mutta ellette ole minua kohtaan yksinkertainen kuin lapsi, surkuttelen teitä suuresti; ja tästä ensimäisestä virheestänne huolimatta olen yhä edelleenkin vielä teitä syvästi ihaileva Louise de Chaulieu.

XXIII.

FELIPE LOUISELLE.

Koska Jumala näkee vikamme, näkee hän myös meidän katumuksemme; olette vallan oikeassa, kallis valtiattareni. Tunsin, etten ollut teille mieliksi, mutta en osannut arvata paheksumisenne syytä; nyt olette kuitenkin selittänyt sen minulle ja samalla antanut minulle uutta ihailun aihetta. Teidän mustasukkaisuutenne, joka on kuin Israelin Jumalan, on täyttänyt mieleni onnen tunteella. Ei mikään ole pyhempää eikä kallisarvoisempaa kuin mustasukkaisuus. Oi, kaunis suojelusenkelini, mustasukkaisuus on etuvartio, joka ei koskaan nuku; se on rakkaudelle samaa kuin mitä paha on ihmiselle: totuuden viesti. Olkaa mustasukkainen palvelijallenne, Louise; mitä kovemmin te lyötte häntä, sitä hartaammin on hän, alamaisena, nöyränä ja onnettomana, suuteleva sitä keppiä, joka lyödessään häntä samalla ilmaisee, kuinka kiintynyt te olette häneen. Mutta oh, rakkaani, ettekö siis ole huomannut aikaisemmin, tai kentiespä vain Jumala yksin sen näkee, kuinka olen ponnistellut voittaakseni ujouteni ja ne tunteet, joita te olette luullut heikoiksi! Niin, tarkoitukseni oli näyttää teille millainen olin silloin, kun en vielä rakastanut. Madridissa olivat ihmiset olevinaan jonkin verran huvitettuja keskusteluistani ja tahdoin, että te itse saisitte nähdä, minkä arvoinen olin. Onko tämä turhamaisuutta? Siinä tapauksessa olette ankarasti rangaissut sitä. Viimeinen katseenne jätti minut sellaiseen sielun hätään, jollaista en koskaan ennen ollut kokenut, en edes silloin, kun näin Ranskan sotajoukot Cadixin edessä ja kuninkaani viekastelevista sanoista tiesin henkeni uhatuksi. Koetin turhaan arvata tyytymättömyytenne syytä ja olin epätoivoissani tästä sielujemme epäsointuisuudesta, sillä minunhan on toimittava teidän tahdostanne, ajateltava teidän ajatuksianne, nähtävä teidän silmillänne, iloittava teidän ilojanne ja surtava teidän surujanne, aivan kuin tunnen kylmän ja kuuman vaihtelut. Minun rikokseni ja hätäni johtuivat tuosta yhteisymmärryksen puutteesta yhteisessä sieluelämässämme, jonka te jo olitte loihtinut niin kauniiksi. Pahoittaa hänen mieltään…! olen tuhat kertaa toistanut itsekseni kuin mieletön. Jalo, ihana Louise, jos yleensä enää olisi mahdollista enentää minun rajatonta alttiuttani teitä kohtaan, minun järkähtämätöntä uskoani teidän pyhään omaantuntoonne, niin voisivat sen ehkä aikaansaada teidän mielipiteenne, jotka ovat tunkeneet sydämeeni kuin uusi väkevä valovirta. Olette valkaissut minulle minun omat tunteeni, olette selittänyt minulle asioita, jotka vain hämärästi aavistin sielussani. Oi, jos rankaisunne on tällainen, millaisia ovat sitten palkintonne? Ottaissanne minut palvelijaksenne täytitte jo kaikki toiveeni. Teitä on minun kiittäminen elämästä, jonka jo luulin kadottaneeni; nyt on minulla päämäärä, en elä hukkaan, voimani tarvitaan johonkin, jos ei muuhun niin kärsimään teidän vuoksenne. Toistan saman, minkä olen sanonut teille jo ennenkin: aina olette tapaava minut samanlaisena kuin mitä olin silloin, kun tarjouduin nöyräksi ja vaatimattomaksi palvelijaksenne. Niin, vaikkapa olisitte häväisty ja kadotettu, jollaisesta mahdollisuudesta te mainitsette, niin kasvaisi hellyyteni vain näistä tahallisista onnettomuuksistanne! Minä sitoisin haavat, parantaisin ne, vakuuttaisin rukouksillani itse Jumalankin siitä, että te ette ole syyllinen ja että teidän virheenne aiheutuvat toisen rikoksesta…

Enkö ole sanonut teille, että tunnen sydämessäni teitä kohtaan mitä erilaisimpia tunteita, yht'aikaa isän, äidin, veljen ja sisaren, että edustan ikäänkuin kokonaista perhettä, olen kaikki enkä mitään, aivan niinkuin haluatte? Mutta ettekö juuri itse ole kytkenyt kaikkia näitä sydämiä rakastajan sydämeen? Suokaa minulle siis anteeksi, jos silloin tällöin olenkin enemmän rakastaja kuin isä tai veli, kun kuitenkin tiedätte, että rakastajan takaa aina löytyy isä ja veli. Jospa voisitte nähdä sydämeeni silloin, kun näen teidät kauniina ja säteilevänä, tyynenä ja kaikkein ihailemana Champs-Elysées'llä vaunujenne kulmauksessa tai teatterissa aitiossanne!… Ah jospa tietäisitte kuinka vähän itsekohtaista ylpeyteni on kuullessani ylistettävän teidän kauneuttanne, ryhtiänne ja kuinka silloin rakastan kaikkia noita tuntemattomia, jotka suitsuttavat teille ihailuaan! Jos te sattumalta jollakin tervehdyksellänne olette avannut sieluni kukat, olen samalla kertaa sekä nöyrä että ylpeä, ja minä kuljen tietäni niinkuin Jumala itse olisi minua siunannut, palaan kotiini riemumielin, ja riemuni jättää minuun ikäänkuin pitkän valovanan: se hehkuu esiin yksin savukkeeni savukiehkurasta ja minä tiedän varmemmin kuin koskaan, että veri joka pulppuaa täällä suonissani, on kokonaan teitä varten. Ettekö siis tiedä, miten äärettömästi teitä rakastan? Nähtyäni teidät palaan jälleen huoneeseeni, jossa sarasenilainen komeus vallitsee, mutta jossa teidän muotokuvanne himmentää kaiken muun, heti kun painan ponninta, joka muuten pettää sen kaikkien katseilta; sitten vaivun sitä katselemaan; sepitän runoelmia onnesta. Taivaan korkeudesta laskeutuu silmieni eteen kokonainen elämän taulu, jota uskallan toivoa omakseni. Oletteko joskus yön hiljaisuudessa, kaiken ulkomaailman hälinän ohitse, tavoittanut rakkaaseen pikku korvaanne salaisen äänen soinnun? Ettekö aavista mitään niistä tuhansista rukouksista, jotka rientävät luoksenne? Hiljaisuudessa tarkastellessani teitä olen vihdoin keksinyt kaikkien teidän piirteittenne sisäisen tarkoituksen, olen huomannut, miten ne ovat yhdenmukaisia sielunne täydellisyyden kanssa; tästä teidän luonteenne kauniista sopusointuisesta kaksipuolisuudesta olen sepittänyt espanjankielellä kaksi sonettia, joita en ole näyttänyt teille, sillä runouteni on liian paljon aiheensa alapuolella, rohjetakseni lähettää niitä teille. Olen niin täysin sulautunut teihin, että en hetkeäkään voi olla teitä ajattelematta ja jos te lakkaisitte täten täyttämästä elämääni, kärsisin siitä. Ymmärrättekö nyt, Louise, miten äärettömän tuskallista minulle oli, vaikkakin tahtomattani, tuottaa teille mielipahaa voimatta arvata siihen syytä? Tämä kaunis kaksoiselämä häiriytyi hetkeksi ja jäinen kylmyys kouristi sydäntäni. Lyhyesti sanoen, kun minun oli aivan mahdoton ymmärtää tämän erimielisyyden syytä, luulin, ettei minua enää rakastettu; palasin kotiin hyvin synkkänä, mutta onnellisena kuitenkin vielä palvelija-asemastani, mutta sitten saapuikin kirjeenne täyttäen mieleni riemulla. Oi, nuhdelkaa minua aina samoin!