Muuan lapsi, joka oli langennut, sanoi äidilleen: "anteeksi", nousten jälleen ja peittäen tuskansa. Niin, hän pyysi anteeksi sitä, että oli tuottanut hänelle tuskaa. No niin, tuo lapsi olen minä: en ole muuttunut, jätän teille luonteeni avaimen orjan alamaisuudella; mutta rakas Louise, en ole enää tekevä uusia kompastuksia. Pitäkää ketjua, joka minut yhdistää teihin aina niin kireällä, että jo yhdellä ainoalla liikkeellä voitte ilmaista pienimmätkin toivomuksenne sille, joka aina on oleva orjanne.
Felipe.
XXIV.
LOUISE DE CHAULIEU RENÉE DE L'ESTORADELLE.
Lokakuulla 1824.
Rakas ystäväni, sinä, joka kahden kuukauden kuluttua menit naimisiin haaksirikkoutuneen miesparan kanssa, jonka äidiksi rupesit, et tiedä mitään siitä hirvittävästä näytelmästä, joka näytellään syvällä sydämissä ja jota nimitetään rakkaudeksi, jossa kaikki voi yhdessä silmänräpäyksessä muuttua traagilliseksi ja jossa yksi ainoa katse, keveästi heitetty sana voi merkitä kuolemaa. Kaiken lopuksi olin varannut Felipelle hirvittävän, mutta ratkaisevan koetuksen. Tahdoin tietää, rakastaisiko hän minua kaikesta huolimatta, joka on kuningasmielisten, niin, miks'ei myös katolilaisten, tunnussana! Koko yön käveli hän kanssani lehmusten alla puutarhamme perimmäisessä kolkassa eikä edes epäilyn varjoa näkynyt hänen sielussaan. Seuraavana päivänä olin hänelle vielä rakkaampi kuin ennen ja yhtä siveä, suuri ja puhdas hänen mielestään kuin edellisenä päivänäkin; hän ei vähimmälläkään tavalla käyttänyt hyväkseen asemaansa. Oi, hän on todellakin oikea espanjalainen, oikea abenserragi! Hän kiipesi muurille suudellakseen kättäni, jonka ojensin hänelle pimeässä parvekkeeltani; hän oli vähällä syöksyä alas; kuinka monta nuorukaista olisi tehnyt samoin! Kaikki tuo ei kuitenkaan vielä merkitse mitään; kärsiväthän kristityt hirveitä marttyyrikidutuksiakin päästäkseen taivaaseen. Toissa-iltana käännyin kuninkaan tulevan lähettilään Espanjan hovissa, korkeasti kunnioitetun herra isäni puoleen ja sanoin hänelle hymyillen: — "Herraseni, pienemmän ystäväpiirin tieten tulette naittamaan erään lähettilään veljenpojan kanssa rakkaan Armandenne, jolle tämä lähettiläs, joka toivoo mainitunlaista liittoa ja jo kauan on kerjännyt sitä, naimasopimuksessa määrää suunnattoman suuren omaisuutensa ja kaikki arvonimensä kuolemansa jälkeen ja lahjoittaa jo heti molemmille puolisoille satatuhatta livreä korkoja ja morsiamelle sitäpaitsi kahdeksansadantuhannen frangin myötäjäiset. Tyttärenne itkee, mutta taipuu kuitenkin teidän isällisen arvovaltanne majesteetin vastustamattoman tahdon alle. Jotkut pahansuopaiset panettelijat sanovat, että tyttärenne kyynelien alla piilee itsekäs ja kunnianhimoinen sielu. Menemme tänä iltana oopperassa aatelisten aitioon ja herra parooni de Macumer tulee myös sinne" — "Hän ei siis sovi?" vastasi minulle isäni hymyillen kohdellen minua jo lähettilään rouvana. — "Pidätte Clarisse Harlowea Figarona!" sanoin minä heittäen häneen halveksivan ja pilkallisen silmäyksen. "Kun näette, että olen ottanut hansikkaan pois oikeasta kädestäni, tulee teidän vakuuttaa valheelliseksi tämä hävytön huhu ja olla olevinanne siitä loukkaantunut." — "Voin olla levollinen tulevaisuutesi suhteen: sinulla ei ole enempää tytön-aivoja kuin mitä Jeanne d'Arcilla oli naisen-sydäntä. Olet tuleva onnelliseksi, olet antava rakastaa itseäsi, mutta itse et ole rakastava ketään!" Tällä kertaa purskahdin nauruun. — "Mitä tarkoitat, pikku keimailijatar?" kysyi hän. — "Vapisen isänmaani etujen puolesta." Ja huomatessani, ettei hän käsittänyt minua, lisäsin: "Madridissa!" — "Kuka voisi uskoa, mihin määrin tämä nunna jo vuoden sisään on oppinut tekemään pilaa isästään", sanoi hän herttuattarella — "Armande tekee pilaa kaikesta", vastasi äitini katsoen minuun. — "Mitä tarkoitatte?" kysyin häneltä. — "Ettehän edes pelkää yön kosteutta, josta voitte saada reumatismia", sanoi hän heittäen minuun uuden silmäyksen. — "Aamupäivät", vastasin minä, "ovat niin kuumia!" Herttuatar loi katseensa alas. — "Kyllä on jo aika naittaa pois hänet", sanoi isäni, "ja toivon, että se tapahtuu jo ennen lähtöäni." — "Miksi ei, jos niin haluatte", vastasin minä kaunistelematta.
Kaksi tuntia myöhemmin heloitimme me, äitini ja minä, herttuatar de Maufrigneuse ja rouva d'Espard, kuin neljä ruusua aition etualalla. Minä olin istuutunut syrjittäin, kääntäen yleisöön päin toisen olkani, niin että hyvin saatoin nähdä kaikki, ilman että minua itseäni nähtiin tuossa avarassa aitiossa, joka on salin toisessa pylväiden välisessä taustakeskustassa. Macumer saapui, otti paikan ja asetti kiikarin silmiensä eteen voidakseen mielin määrin katsella minua. Ensimäisellä väliajalla tuli aitioon se henkilö, jota minä nimitän Irstailijoiden kuninkaaksi, naisellisella kauneudella varustettu nuori mies. Kreivi Henri de Marsay astui esiin hymy huulilla, kokkapuheet silmäkulmassa ja iloinen ilme kasvoillaan. Hän tervehti ensin äitiäni, rouva d'Espardia, herttuatar de Maufrigneuseä, kreivi d'Esgrignonia ja de Saint-Héreenia, sitten sanoi hän minulle: — "Kentiespä olen ensimäinen, jolla on kunnia onnitella teitä tapahtuman johdosta, joka on tekevä teidät yleisen kadehtimisen esineeksi." — "Ah, tarkoitatte avioliittoa," vastasin hänelle. "Täytyykö siis juuri hiljan luostarista päässeen nuoren henkilön valkaista teille, että niistä avioliitoista, joista puhutaan, ei koskaan tule mitään!" Herra de Marsay näytti kumartuvan Macumer'n puoleen ja kuiskaavan jotakin hänen korvaansa; ymmärsin hänen huuliensa liikkeestä, että hän sanoi: — "Parooni, te ehkä rakastatte tuota pientä keimailijatarta, joka on käyttänyt herkkäuskoisuuttanne hyväkseen; mutta kun tässä on kysymys avioliitosta eikä rakkaudesta, on paras tietää, mitä tapahtuu." Macumer heitti tuohon neuvonhaluiseen panettelijaan yhden noista katseistaan, jotka ovat kuin runoelmia ja vastasi hänelle jotenkin tähän tapaan: — "En rakasta mitään pientä keimailijatarta!" tukien lausuntoaan ilmeellä, joka ihastutti minua niin, että nähdessäni isäni heti riisuin hansikkaan kädestäni. Ei pienin pelko eikä epäily ollut saanut jalansijaa Felipessä. Hän toteutti erinomaisesti kaikki odotukseni hänen luonteensa suhteen; hän ei luota kuin minuun, maailma ja sen valheet eivät häntä liikuta. Abenserragi ei edes rypistänyt silmäkulmiaan, hänen sininen verensä ei ryöpsähtänyt punaamaan hänen oliivikasvojaan. Nuo molemmat nuoret kreivit menivät pois. Silloin sanoin naurahtaen Macumer'lle: — "Herra de Marsay taisi sanoa minusta teille jonkun epigrammin." — "Paljon enemmän kuin epigrammin", vastasi hän, "oikean epitalammin". — "Puhutte minulle kreikkaa", sanoin hänelle hymyillen ja palkitsin häntä eräänlaisella katseella, joka aina saa hänet pois suunniltaan. — "Toivon sitä", huudahti samassa isäni kääntyen rouva de Mautrigneusen puoleen. "Halpamaisia juoruja on liikkeellä. Heti kun nuori ihminen alkaa näkyä suuressa maailmassa, on kaikilla suoranainen raivo naittaa häntä, ja keksitään jos jonkinlaisia mahdottomuuksia! En koskaan ole naittava Armandea vastoin hänen tahtoaan. Teenpä pienen kierroksen lämpiössä, sillä voitaisiin vielä uskoa, että levitän tätä huhua johtaakseni lähettilään ajatukset tähän naimiskauppaan; ja Caesarin tytärtä saa vielä vähemmän epäillä kun hänen vaimoaan, jota ei saa epäillä laisinkaan."
Herttuatar de Mautrigneuse ja rouva d'Espard katsoivat vuoroon äitiini, vuoroon parooniin pilailevan ilkkuvalla ja kavalalla katseella, joka oli täynnä pieniä kysymysten vihjauksia. Nämä viisaat kyykäärmeet olivat lopultakin huomanneet jotakin. Kaikista salaisista asioista on rakkaus kaikista julkisin; ja naiset uhoavat sen ulos itsestään, niin luulen. Voidakseen tyystin salata sen täytyisi naisen olla hirviö! Silmämme kielivät vielä enemmän kuin kielemme. Nautittuani tuosta suloisesta huvista nähdä Felipe niin suurena kuin miksi olin hänet toivonutkin, halusin luonnollisesti vielä lisää. Sentähden annoin hänelle sovitun merkin tulla ikkunani luo tuota vaarallista tietä, jonka tiedät. Muutamia tunteja myöhemmin seisoikin hän kuin kuvapatsas muurin sivustalla nojaten kädellään akkunaparvekkeeni kaiteeseen ja tutkien huoneestani tunkevia valon heijastuksia. — "Rakas Felipeni", sanoin hänelle, "olette ollut erinomainen tänä iltana: olette käyttäytynyt aivan kuin olisin itsekin tehnyt, jos minulle olisi ilmoitettu, että olitte aikeissa mennä naimisiin". — "Ajattelin, että olisitte ilmoittanut siitä minulle ennemmin kuin kenellekään muulle", vastasi hän minulle. — "Ja millä katsotte ansainneenne tällaisen etuoikeuden?" — "Uskollisena palvelijananne". — "Oletteko sitä todellakin?" — "Olen", sanoi hän, "enkä koskaan ole muuksi muuttuva." — "No niin, jos nyt tuo avioliitto olisikin välttämätön, jos alistuisin…" Kuun lempeä valo ikäänkuin äkkiä valkeni väkevämmäksi niiden katseiden loimussa, jotka hän suuntasi ensin minuun, sitten muurin rajoittamaan kuiluun edessämme. Hän tuntui sillä hetkellä kysyvän itseltään, emmekö voisi molemmat kuolla yhdessä, murskautua tuonne alas; mutta voima, joka on intohimoa korkeampi, sammutti samassa tämän hänen kasvoistaan ja silmistään heijastuneen mielijuohteen salaman. — "Minkä arabialainen kerran sanoo, siinä hän myös pysyy", sanoi hän tukahtuneella äänellä. "Olen palvelijanne ja kuulun teille: kuolemaani asti olen elävä ainoastaan teille." Kaidepuusta kiinni pitelevä käsi tuntui hellittävän otettaan; laskin käteni hänen kätensä päälle ja sanoin: — "Felipe ystäväni, omasta tahdostani olen tästä hetkestä alkaen teidän vaimonne. Tulkaa huomen-aamulla pyytämään kättäni isältäni. Hän tahtoo pitää omaisuuteni; mutta sopimuksessa on teidän tunnustettava se, vaikka ette ole sitä saanutkaan, silloin on isäni varmasti myöntyvä. En ole enää Armande de Chaulieu; astukaa nopeasti alas. Louise de Macumer ei tahdo tehdä itseään syypääksi pienimpäänkään varomattomuuteen."
Hän kalpeni, hänen polvensa horjahtivat; noin kymmenen jalan korkeudesta syöksyi hän maahan vähintäkään vioittumalta; pelästytettyään minut täten pahanpäiväiseksi hän viittasi minulle pienen tervehdyksen kädellään ja katosi. Minua siis rakastetaan, sanoin itselleni, niinkuin ei vielä koskaan ketään naista ole rakastettu! Ja minä vaivuin uneen lapsellisen tyydytyksen vallassa; kohtaloni oli ainaisiksi ajoiksi ratkaistu. Kello kahden aikaan kutsutti isäni minut huoneeseensa, jossa tapasin myös herttuattaren ja Macumer'n. Sopimus solmittiin miellyttävän kohteliain sanoin. Vastasin yksinkertaisesti, että, jos kerran herra Henarez jo oli sopinut isäni kanssa asiasta, ei minulla ollut mitään syytä vastustaa heidän toivomuksiaan. Senjälkeen pyysi äitini paroonia jäämään meille päivälliselle, ja sen päälle olimme kaikki neljä ajelemassa Boulognen metsässä. Lähetin herra de Marsay'hin hyvin pilkallisen silmäyksen, kun hän ohi ratsastaessaan näki isäni ja Macumer'n vaunujen etuistuimella.
Ihailtava Felipeni on antanut muuttaa nimikorttinsa tällaisiksi: