Henarez parooni de Macumer, Sorian herttuoiden sukuhaaraa.
Joka aamu tuo hän omakätisesti minulle ihanan kukkavihon, jonka keskessä aina on kirje ja siinä hänen edellisenä yönä sepittämänsä espanjalainen sonetti minun ylistyksekseni.
Jotta kirje ei paisuisi kovin paksuksi, lähetän sinulle pieneksi malliksi ensimäisen ja viimeisen sonetin, jotka olen sanasta sanaan ja säe säkeeltä kääntänyt.
Ensimäinen sonetti.
Enemmän kuin kerran olen ohuessa silkkimekossani — kohotetuin kalvoin ja sydämen lyöntien ainoalla tykytykselläkään kiihtymättä — odottanut raivoisan härän ryntäystä — ja sen sarvea, joka on terävämpi kuin Phoiboksen sirppi.
Andalusialaista seguidillaa hyräillen olen kiivennyt — linnoituksen kuvetta luotisateessa; — olen uskaltanut elämäni sattuman viheriälle pelivaatteelle — välittämättä siitä sen enempää kuin kultakolikosta. Paljaalla kädellä olen ottanut kuulat kanuunain kidasta; — mutta luulenpa, että käyn aremmaksi kuin vainottu jänis, — kuin lapsi, joka näkee kummituksen akkunaverhojensa poimuissa.
Sillä kun sinä katselet minua lempeillä silmilläsi, — peittää kylmä hiki otsani, polveni huojuvat, — minä vapisen, peräydyn, ja kaikki voimani luopuu minusta.
Toinen sonetti.
Tänä yönä tahdoin nukkua uneksiakseni sinusta; — mutta kateellinen uni pakeni silmäluomiani; — menin parvekkeelleni ja katselin taivasta: — kun ajattelen sinua, kääntyy katseeni aina korkeuteen.
Ihmeiden ihme, jonka ainoastaan rakkaus voi selittää: — taivas oli kadottanut safiiri-loistonsa; — tähdet, kuin sammuneet timantit kultaliitoksissaan, — heittivät ainoastaan kuolleita katseita, jähmettyneen kylmiä säteitä.