Kahden nuoren aviovaimon muistelmat

by Honoré de Balzac

LOUISE DE MACUMER RENÉE DE L'ESTORADELLE.

Lokakuulla 1825.

En ole kirjoittanut sinulle mitään, rakkaani, senjälkeen kun määrinvirastossa solmin avioliittoni, ja siitä on kulunut jo pian kahdeksan kuukautta. Mitä sinuun taas tulee, niin ei sanaakaan! Se on vallan kauheata, rouvaseni!

No niin, me siis matkustimme postilla Chantepleursin linnaan tuolle Macumer'n ostamalle tilalle, joka on Nivernais'ssa Loiren rannalla, kuudenkymmenen peninkulman päässä Parisista. Koko palveluskuntamme, paitsi kamarineitsyttämme, oli siellä jo meitä odottamassa, ja me suoritimme matkan erittäin lyhyessä ajassa saapuen perille jo seuraavana iltana. Parisista aina Montargis'hin asti nukuin. Ainoa vapaus, jonka herrani ja mieheni salli itselleen, oli se, että hän tuki minua vyötäisiltä ja tarjosi päänalaisekseni olkapäänsä, jolle hän oli levittänyt useampia nenäliinoja. Tämä melkein äidillinen huolenpito, joka karkoitti unen hänen silmistään, liikutti minua syvästi. Nukuin hänen mustien silmiensä tulen hohtoon ja heräsin taas niiden liekehtelyyn: sama lämpö, sama rakkaus, mutta tuhannet ajatukset olivat sill'aikaa jo ehtineet käydä halki hänen päänsä! Kaksi kertaa oli hän suudellut minua otsalle.

Briaressa söimme aamiaista vaunuissamme. Sitten puhelimme kaikenlaista samaan tapaan kuin me ennen yhdessä Blois'ssa, ihailimme tuota samaa Loirea, jota mekin yhdessä ihailimme, siten kului aika, ja seuraavana päivänä kello puoli kahdeksan tulimme pitkälle ja kauniille lehmusten, akasioiden, sykomorien ja lehtikuusien varjostamalle lehtikujalle, joka johtaa Chautepleursiin. Kello kahdeksan aikaan söimme päivällistä ja kello kymmeneltä olimme ihanassa, kaikilla nykyaikaisilla ylellisyyskeksinnöillä koristetussa goottilaistyylisessä huoneessa. Minun Felipeni, jota kaikki pitävät rumana, oli mielestäni hyvin kaunis, hyvyytensä, siron kohteliaisuutensa, hellyytensä ja erinomaisen hienotunteisuutensa vuoksi kaunis! Rakkauden himosta ei pienintä merkkiä. Koko matkan oli hän käyttäytynyt niinkuin ystävä, jonka olisin tuntenut viisitoista vuotta. Hän kuvaili minulle, niinkuin ainoastaan hän osaa kuvata (hän on yhäkin vielä sama mies kuin ensimäisessä kirjeessään) niitä hirvittäviä myrskyjä, joka olivat raivonneet hänen rinnassaan ja joiden kuoleva maininki vielä väreili hänen kasvoillaan.

"Tähän asti en ole avioliitossa huomannut mitään kauhistuttavaa", sanoin minä mennen ikkunan luo ja katsellen siitä kauniissa kuunvalossa uinuvaa ihanaa puutarhaa, joka levitti voimakasta tuoksua. Hän tuli viereeni, kiersi käsivartensa vyötäisilleni ja sanoi: — "Ja miksi pitäisi sen kauhistaa? Olenko millään eleellä tai katseella rikkonut lupauksiani? Olenko koskaan tekevä sitä?" Ei milloinkaan ole millään äänellä eikä katseella ollut sellaista vaikutusvaltaa: tuo ääni sai hienoimmatkin säikeet ruumiissani väräjämään ja lietsoi tulta tunteisiini; katseella oli auringon voima. — "Oh", vastasin minä, "kuinka paljon maurilaista kavaluutta sisältyykään tuohon alituiseen orjuuteenne!" Hän ymmärsi minut, rakkaani.

Jos siis, sorja hirveni, olen ollutkin muutamia kuukausia sinulle kirjoittamatta, niin arvaat kyllä miksi. Minun täytyy muistella tuota omituista ylimenoa nuoresta tytöstä vaimoksi voidakseni selittäytyä. Renée, nyt ymmärrän sinut. Nuori, onnellinen aviovaimo ei voi puhua onnellisesta avioliitostaan edes lähimmälle ystävälleen, ei äidilleen, ja tuskin edes itselleenkään. Meidän on kätkettävä tuo muisto sieluumme omana salaisuutenamme, tunteena, jolle ei löydy mitään nimeä. Ajattele, että on voitu nimittää velvollisuudeksi tuota sydämen suloista hulluutta, lemmenkaipuun vastustamatonta viettiä! Ja minkätähden? Mikä korkea valta onkaan luullut voivansa polkea jalkoihinsa kaiken hyvän aistin ja hienotunteisuuden ja kaikki naisen tuhannet kainoudentunteet muuttamalla kaiken tämän hekuman velvollisuudeksi. Kuinka voisi uhrata nämä sielun kukat, nämä elämän ruusut, nämä herkistyneiden tunteiden ja aistien runoelmat jollekin olennolle, jota ei rakastaisi? Mitä on oikeudella tekemistä sellaisten tuntemusten kanssa. Nehän itävät ja puhkeavat rakkauden auringossa ja niiden idut kuihtuvat inhon ja vastenmielisyyden kylmyydessä. Rakkaus yksin voi saada aikaan sellaisia ihmeitä! Oi, sinä minun ylevä Renée'ni, nyt olet mielestäni hyvin suuri. Notkistan polveni edessäsi ihmetellen syvyyttäsi ja terävänäköisyyttäsi. Niin, naisen, joka ei minun laillani laillisten ja julkisten häämenojen ohella mene salaiseen rakkausavioliittoon, on välttämättä turvauduttava äitiyteen, niinkuin sielu, jonka maan elo pettää, panee toivonsa taivaaseen. Kaikesta, mitä olet kirjoittanut, voi vetää julman johtopäätöksen: ainoastaan henkisellä ylemmyydellä varustetut miehet osaavat rakastaa. Nyt tiedän miksi. Mies tottelee kahta vaikutinta. Hänessä yhtyy aistien tarve ja tunne. Alemmat tai heikot olennot luulevat tarvetta tunteeksi; jota vastoin korkeammat olennot verhoavat tarpeen tunteen hurmaaviin kuvitelmiin; tunteen voima pakoittaa heidät erittäin pidättyväisiksi ja saa heidät käsillään kantamaan vaimoaan. Tunneherkkyys ja voima riippuu ilmeisesti ihmisen sisäisestä rakenteesta, ja ainoastaan nerokas mies osaa oikealla tavalla lähestyä meidän herkkätunteisuuttamme, hän ymmärtää, aavistaa, tajuaa naisen olemuksen; hän nostaa hänet himonsa siiville, joita tunteen kainous pidättää. Hurmautuneen älyn, sydämen ja aistien yht'aikaa meitä kiidättäessä ei voi pudota maahan, silloin kohoaa taivaallisiin ilmapiireihin; ikävä vain, ettei sinne voi jäädä kauemmaksi. Tällainen on, rakas ystäväni, minun kolmesta ensimäisestä avioliittokuukaudesta ammentamani filosofia. Felipe on enkeli. Voin ajatella ääneen hänen seurassaan. En käytä mitään kaunopuheisuuden kukkasta, jos sanon, että hän on toinen itseni. Hänen ylevämielisyytensä on kertomaton: omistus tekee hänen kiintymyksensä vain yhä suuremmaksi ja onni antaa hänelle yhä uutta aihetta rakastaa. Minä olen hänelle hänen parempi puolensa. Näen kaikki selvästi edessäni: pitkien vuosien avioliitto ei ole etäännyttävä häntä ihailunsa esineestä, vaan on se päinvastoin vain enentävä hänen luottamustaan, kehittävä uusia, herkkiä tunteita ja lujittava meidän liittoamme. Mikä onnellinen hurmio! Sieluni on niin luotu, että ilot jättävät siihen ikäänkuin väkevän valohohteen, ne lämmittävät minua, ne läpitunkevat koko sisäisen ihmiseni; ne pienet väliajat, jotka niitä toisistaan eroittavat, ovat niinkuin pitkien päivien väliset lyhyet yöt. Aurinko, joka mailleen painuessaan on kullannut niiden huippuja, tapaa ne noustessaan vielä melkein lämpöisinä. Mitä onnellista sattumaa saankaan kiittää siitä, että minun heti kävi näin hyvin? Äitini oli herättänyt minussa tuhansia pelonaiheita; hänen ennustuksensa, jotka mahtoivat johtua kateudesta, joskin ne olivat kaiken porvarillisen pikkumaisuuden ulkopuolella, on todellisuus nyt osoittanut vääriksi, sillä sekä hänen, sinun että omat pelkoni, kaikki ovat nyt haihtuneet. Me viivyimme Chantepleursissä seitsemän ja puoli kuukautta aivan kuin kaksi rakastavaista, joista toinen on ryöstänyt toisen ja jotka ovat paenneet vanhempiensa vihaa. Riemujen ruusut ovat seppelöineet rakkautemme ja kukittaneet kaksin-olomme. Eräänä aamuna, jolloin tunsin itseni vielä tavallista onnellisemmaksi, jäin äkkiä ajattelemaan itseäni ja silloin muistin myös Renée'tani ja hänen sovinnaisuus-avioliittoaan, ja minä aavistin koko elämäsi, näin sen aivan silmieni edessä! Oi enkelini, minkä tähden puhumme eri kieltä! Sinun puhtaasti yhteiskunnallinen avioliittosi ja minun avioliittoni, joka ei ole muuta kuin onnellista rakkautta, ovat kaksi eri maailmaa, jotka voivat tajuta toisiaan yhtä vähän kuin rajallinen tajuaa rajatonta. Sinä jäät maan päälle ja minä olen taivaassa! Sinä olet inhimillisessä ilmakehässä ja minä jumalallisessa! Minä vallitsen rakkaudella ja sinä vallitset laskelmien ja velvollisuuden avulla. Minä olen niin korkealla, että jos putoan, murskaudun tuhansiksi muruiksi. Mutta jo tulee minun vaieta, sillä minä häpeän kuvata sinulle tällaisen lemmen kevään loistoa, rikkautta ja helmeilevää riemua.

Viikon kuluttua olemme jälleen Parisissa rue du Bac'in varrella olevassa sievässä asunnossamme, jonka on järjestänyt sama arkkitehti, joka asetti kuntoon Chantepleursinkin. Saan taas kuulla, nyt kun sieluni on auennut täyteen kukkaansa onnellisen avioliiton luvallisissa iloissa, tuota Rossinin taivaallista musiikkia, jota ennen kuuntelin levottomin, rakkauden uteliaisuuden vaivaamin sieluin. Kaikkien mielestä olen tullut kauniimmaksi ja olen kuin lapsi kuullessani itseäni nimitettävän rouvaksi.

Perjantai-aamuna.

Renée, sinä suloinen pyhimykseni, onneni johtaa ajatukseni lakkaamatta sinun luoksesi. Tunnen itseni sinua kohtaan hellemmäksi kuin koskaan ennen; pidän sinusta niin äärettömästi! Olen oman avioliittoni alkupuolella niin syvästi tutkistellut myös sinun avioelämääsi ja näen sinut niin suurena, niin jalona, niin suuremmoisen hyveellisenä, että minun täytyy tässä tunnustaa, että olen sinua heikompi, että samalla kuin olen ystäväsi olen myös vilpitön ihailijasi. Tullessani tietämään, mitä minun avioliittoni on, olen samalla tullut vakuutetuksi siitä, että olisin kuollut, jos olisi ollut toisin, ja sinä elät! Minkä voiman avulla, sano se minulle? En ollenkaan nyt laske leikkiä kanssasi! Voi, enkelini, pilanteko on tietämättömyyden tytär; ihminen pilkkaa sellaista, jota ei tiedä eikä tunne. Sillä kohdalla, missä rekryytit nauravat, ovat kokeneet sotilaat vakavia, sanoi minulle kerran markiisi de Chaulieu, tuo poloinen ratsuväen kapteeni, joka ei vielä ole marssinut sen pitemmälle kuin Parisista Fontainebleauhon ja sieltä takaisin. — Arvaan myöskin, armahin ystävä, että et ole sanonut minulle kaikkea. Niin, olet salannut minulta jonkun haavan. Sinä kärsit, minä tunnen sen. Olen ajatuksissani punonut ympärillesi jos jonkinlaisia romaaneja voidakseni kaukaa ja siitä vähästä, mitä olet kertonut itsestäsi, arvata käyttäytymisesi syyt. Hän on ottanut avioliiton vain voimainkoetuksen kannalta, ajattelin eräänäkin iltana, ja mikä minulle on ollut onnea, on ollut hänelle ainoastaan kärsimystä. Sen on hän saanut palkaksi kaikista uhrauksistaan ja tahtoo sentähden nyt rajoittaa niiden määrää. Hän on verhonnut surunsa yhteiskuntamoraalin komeihin periaatteisiin. Ah, Renée, sepä juuri onkin ihanaa, että oikea sydämenilo ei tarvitse uskontoa, ei suuria sanoja, eikä mitään varalaitelmia, se on olemassa itsestään ja itsensä vuoksi; jota vastoin miehet antaakseen jonkinlaisen oikeuden varjon meidän orjuutemme ja alamaisuutemme julmille siteille ovat koonneet yhteen kaikenlaisia teorioja ja ohjesääntöjä. Jos sinun uhrauksesi ovat kauniita ja yleviä, niin olisiko siis minun kirkon valkoisen ja kultaisen kaavun suojaama ja määreistä nyrpeimmän laillistuttama onneni jotakin luonnotonta? Kunnioituksesta lakeja kohtaan, sinun itsesi vuoksi ja etenkin oman onneni täydellistyttämiseksi tahtoisin, että olisit onnellinen, oma Renéeni. Oi, tunnusta minulle, että alat sydämessäsi tuntea hiukan rakkautta tuota Louis'ta kohtaan, joka jumaloi sinua! Tunnusta minulle, että tuo vertauskuvallinen ja juhlallinen hääsoihtu ei ole ollut ainoastaan pimeyden ilmituoja! Sillä rakkaus, enkelini, on sielunelämälle samaa, mitä aurinko on maalle. Palaan puheissani aina tuohon suureen päivään, joka minun ylläni heloittaa ja jonka pelkään polttavan itseni poroksi. Rakas Renée, sinä, joka ylitulvehtivassa hellyydessäsi viiniköynnösten siimestämässä lehtimajassa luostarin puutarhassa kerran sanoit minulle: "Rakastan sinua, Louise, niin suuresti, että jos Jumala ilmestyisi, niin rukoilisin häntä antamaan itselleni kaikki elämän tuskat ja sinulle kaikki sen riemut. Niin, minä rakastan kärsimystä!" Niin, rakas, nyt teen saman minä ja huudan Jumalan puoleen, jotta hän antaisi sinulle osan riemuistani.