Kahden nuoren aviovaimon muistelmat

by Honoré de Balzac

Kuulehan, arvaan, että olet Louis de l'Estorade-nimisenä käynyt kunnianhimoiseksi! No niin, laita niin, että hän ensi vaaleissa tulee valituksi edustajaksi, sillä hän täyttää pian neljäkymmentä vuotta ja kun eduskunta kokoontuu vasta puoli vuotta vaalien jälkeen, niin on hän silloin jo saavuttanut sen ijän, joka poliittiselta henkilöltä vaaditaan. Sitten sinä tulet Parisiin, en sano sen enempää. Isäni ja ystäväpiirini tulevat panemaan arvoa teille, ja jos sinun vanha appiukkosi tahtoo saada sukukartanon, voimme täältä käsin hankkia Louis'lle kreivin arvonimen. Sekin on jo jotakin se! Ja sitten saamme olla yhdessä.

XXVIII.

RENÉE DE L'ESTORADE LOUISE DE MACUMER'LLE.

Joulukuulla 1825.

Onnen hurmaama Louise, olet vallan huikaissut minut! Hetkiseksi unohtui kirjeesi käteeni, ja joku silmistäni tipahtanut kyynel kimmelsi sen lehdillä laskevan auringon ruskossa. Istuin siinä yksin, väsynein käsivarsin, pienen paljaan kallion kupeella, johon olen antanut asettaa penkin. Kaukana, äärettömässä etäisyydessä, välkähteli Välimeri niinkuin terässäilä. Tuoksuvat puut varjostavat tätä penkkiä, jonka viereen olen antanut istuttaa suunnattoman suuren jasmiinipensaan, muutamia kuusamia ja espanjalaisia kinstereitä. Kerran on tämä kallio vielä kokonaan peittyvä köynnöskasvien viheryyteen, villi viini on jo istutettu. Mutta talvi lähestyy ja koko viheriä nurmipeite on nyt kuin vanha haaltunut matto. Kun istun täällä, niin ei kukaan tule minua häiritsemään, sillä kaikki tietävät, että silloin tahdon olla yksin. Tätä penkkiä nimitetäänkin Louisen penkiksi. Eikö tämä jo osoita, etten suinkaan silti ole yksin, vaikka olenkin yksin?

Jos kerron sinulle näin kaikista näistä yksityiskohdista, jotka sinulle ovat niin mitättömiä, jos kuvailen sinulle näin sitä viheriöitsevää toivoa, joka jo edeltäpäin verhoaa lehvillään tämän vielä niin paljaan ja karun kallion, jonka huipulle kasvillisuuden kaitsija kuitenkin on juurruttanut mitä kauneimman pinjan, niin tapahtuu se siksi, että täältä olen löytänyt itselleni vertauskuvia, joihin mieleni on kiintynyt.

Juuri iloitessani sinun onnellisesta avioliitostasi ja (miksi en tunnustaisi sinulle kaikkea) kadehtiessani sitä voimieni takaa, tunsin sydämeni alla lapseni ensimäiset liikahdukset, jotka koskettivat sieluni syvyyksiä. Tämä epämääräinen tuntemus on samalla ilmoitus, ilo, tuska, lupaus, todellisuus. Tämä onni, joka on yksin minun koko maailmassa ja joka jää Jumalan ja minun väliseksi salaisuudeksi, tämä mysterio valkaisi minulle sen seikan, että kallio vielä kerran on oleva kukkien peitossa, että se vielä kerran on kaikuva perheeni iloisesta naurusta ja että kohtuni oli vihdoinkin tullut siunatuksi, että siitä oli tullut rikkaan elämän lähde. Tunsin syntyneeni äidiksi! Niinpä tuo ensimäinen varmuus, että itsessäni kannoin ja suojasin toista elämää, tuotti minulle virkistävää lohdutusta. Rajaton riemu oli nyt kruunannut nuo pitkät, alttiille uhrautumiselle pyhitetyt päivät, jotka jo aikaisemmin olivat tuottaneet iloa Louis'lle.

Uhrautuminen, alttius, sanoin itselleni, etkö olekin paljon enemmän kuin rakkaus! Etkö olekin syvin hekuma ja autuus, sentähden että olet aineeton hekuma, luova ja uudestisynnyttävä! Etkö olekin, oi uhrautuvaisuus, seurauksiasikin jalompi! Etkö olekin juuri sinä se salaperäinen, väsymätön jumaluus, joka rajattomien avaruuksien ja lukemattomien ilmapiirien takana oudossa keskipisteessä piillen kuljetat sydämesi kautta kaikki maailmat! Oi suuri Alttius, sinä, joka salatusta kätköstäsi jakelet riemuja, joita ei ainoakaan vihkimätön silmä tahraa ja joita ei kukaan aavista, Alttius, sinä kateellinen ja valtaisa, sinä väkevä ja voittoisa Jumala, joka kuulut itse olioiden sisimpään luontoon ja siis aina olet sama voimiesi kulutuksesta huolimatta, oi rajaton Alttius, sinä olet elämäni tunnus!

Rakkaus, Louise, on Felipen aikaansaama vaikutus sinussa, mutta minun elämäni säteily perheeseeni on lakkaamatta heijastuva tuosta pikku maailmasta minuun takaisin. Sinun kaunis, kultainen laihosi on hetkellinen, mutta eikö minun myöhästynyt satoni lie sittenkin kestävämpi? Se uudistuu hetki hetkeltä. Rakkaus on kaunein koru, minkä yhteiskunta on luonnolta varastanut; mutta eikö äitiys ole Luonto itse koko luomisriemussaan? Hymy on kuivannut kyyneleeni. Rakkaus tekee Louis'ni onnelliseksi, mutta avioliitto on tehnyt minut äidiksi ja minäkin olen oleva onnellinen! Palasin hitain askelin viheliäisin akkunaluukuin koristettuun valkeaan talooni kirjoittaakseni sinulle tämän.

Niin, rakas ystävä, tuo luonnollisin ja ihmeellisin asia, mikä naiselle voi tapahtua, on ollut olemassa minulla jo viisi kuukautta; mutta voin kuiskata korvaasi, että se ei laisinkaan ole häirinnyt sydämeni eikä älyni toimintaa. Näen, että kaikki ovat onnellisia, tuleva isoisä kilpailee jo oikeuksista pojanpoikansa kanssa, hänestä on tullut lapsi uudestaan; isä näyttää vakavalta ja levottomalta; kaikki kohdistavat minuun huolenpitonsa, kaikki puhuvat äitiyden onnesta. Oi, minä yksin en tunne mitään, enkä uskalla kenellekään tunnustaa, että olen täydellisen välinpitämättömyyden tilassa. Valhettelen vähän, jotta en turmelisi heidän iloaan. Mutta koska voin olla suora sinua kohtaan, tunnustan että, tällaisessa väliaikaisessa tilassa, missä nykyään olen, on äitiys etupäässä mielikuvituksen asia. Louis oli yhtä hämmästynyt kuin minäkin saadessaan tietää raskaudestani. Eikö tämä jo osoita, että lapsi on tullut itsestään ilman muuta kutsua kuin isänsä kärsimättömät toivomukset? Sattuma, rakkahani, on äitiyden jumala. Vaikkakin, lääkärimme lausunnon mukaan, tämä sattuma on täydellisesti sopusoinnussa luonnon tahdon kanssa, niin ei hän kuitenkaan kieltänyt, etteivätkö ne lapset, joita niin somasti nimitetään rakkauden lapsiksi, olleet tavallista kauniimpia ja lahjakkaampia ja etteikö heidän elämäänsä yleensä seurannut sama onni, joka kirkkaan tähden tavoin oli loistanut heidän luomishetkellään. Joten siis ehkä sinulle, Louise-ystäväni, äitiydestäsi koituu vielä sellaisia iloja, joista minä en tiedä mitään. Kentiespä myös rakastaa enemmän sitä lasta, jonka on saanut sellaisen miehen kanssa, jota jumaloi, kuten sinä Felipeä, kuin sitä, jonka on saanut sellaisen puolison kanssa, jonka kanssa on mennyt järkiavioliittoon, jolle on antautunut velvollisuudesta ja vaimon tunteesta! Nämä salaiset sydämeni pohjaan kätketyt ajatukset ovat omiaan tekemään tuon toivehikkaan äitiystunteeni vieläkin vakavammaksi. Mutta koska mitään perhettä ei voi olla olemassa ilman lasta, tahtoisin voivani kiirehtää sen hetken tuloa, jolloin minulle nuo perheilot alkavat; niissä on oleva elämäni koko sisältö. Nykyisin on elämäni pelkkää salaperäistä odotusta; ja kuvottavinkin vaivantunne on vain valmistusta siihen, mikä tuleman pitää. Teen huomioita itseni suhteen. Huolimatta siitä, että Louis tekee kaiken voitavansa, että hän rakastaa ja huoltaa minua ja antaa minun kaikin tavoin kokea hellyyttään ja lempeyttään, tunnen kuitenkin jonkinlaista epämääräistä levottomuutta, johon lisäksi tulee kaikenlaiset ruumiin ja sielun häiriöt ja raskaudelle tunnusmerkilliset omituiset mieliteot. Jos nyt kerron sinulle kaikki aivan suoraan, vaikkakin mahdollisesti sillä herätän sinussa vastenmielisyyttä tätä kutsumusta kohtaan, niin täytyy minun tunnustaa sinulle, etten ymmärrä, miten olen äkkiä saanut sellaisen himon eräänlaisiin oranseihin; omituinen maku, mutta minusta nyt aivan luonnollinen! Mieheni käy ostamassa minulle Marseillesta maailman parhaita oranseja; hän on tilannut minulle niitä Maltasta, Portugalista, Korsikasta; mutta nuo oransit eivät minulle kelpaa. Sensijaan riennän usein jalkapatikkaa Marseilleen ahmiakseni siellä huonoja, puolipilaantuneita oranseja, joita saa äyrillä kappaleen pienen, satamaan laskeutuvan kujan varrelta, pari askelta kaupungintalosta; niiden vihertävät mätäpilkut kiiluvat silmissäni kuin timantit: näen niissä kukkasia, en edes muista niiden pilaantunutta haaskanhajua, vaan ovat ne mielestäni ärsyttävän mehukkaita, lämmittäviä kuin viinin neste ja maultaan erinomaisia. Niin, enkelini, sellaisia ovat elämäni ensimäiset rakkausaistimukset. Nuo inhoittavat oransit ovat rakkauteni esineet. Sinä et kiihkeämmin himoitse Felipeäsi kuin minä noita lahoamistilassa olevia hedelmiä. Ajatteles, välistä varastaudun salaa ulos kodistani, livistän juoksujalkaa Marseilleen ja tunnen hekumallisen värinän koko ruumiissani lähestyessäni tuota kujaa: pelkään, ettei kaupustelijalla kenties olekaan mädäntyneitä oranseja; hyökkään niihin käsiksi, nälvin, ahmin niitä kadulla kaikkien nähden. Minun mielestäni nuo hedelmät tulevat suoraan paratiisista ja sisältävät suloista ravintoa. Olen nähnyt Louis'n kääntävän päänsä pois päästäkseen tuntemasta niiden pahaa hajua. Mieleeni muistuvat nuo Obermannin julmat sanat, tuo synkkä elegia, jota kadun ollenkaan lukeneeni: Juuria kastellaan lantavedellä! Mutta senjälkeen kun rupesin syömään noita hedelmiä, ei minulla ole enää mitään sydänalakipuja ja terveyteni on parantunut. Näillä luonnonvastaisilla himoilla lienee joku tarkoitus, koskapa ne useimmiten yhtyvät tähän tilaan ja koskapa ainakin toisella puolella naisia on tällaisia, väliin kylläkin kauheita mielihaluja. Sittenkun raskauteni tila alkaa käydä hyvin näkyväksi, en enää liiku ulkopuolella la Crampadea: en tahdo näytellä itseäni tällaisena.