Nykyään nousen kello kaksitoista ja käyn levolle kello seitsemän illalla, kulutan naurettavan pitkän ajan aterioihini, kävelen hitaasti, voin pysähtyä tuntikaudeksi katselemaan jotakin kasvia, tarkastelen oksia ja lehtiä, ja koetan mahdollisimman vakavasti ja määräperäisesti käyttää aikani tyhjäntoimitukseen; rakastan varjoa, hiljaisuutta ja yötä; sanalla sanoen taistelen ajan hetkiä vastaan ja siirrän ne synkällä tyydytyksellä menneisyyteen. Puutarhani rauha on ainoa seura, jota itselleni toivon; siellä näen kaikkialla sammuneen onneni ihania kuvia; muille ne ovat näkymättömiä, mutta minulle todellisia ja ilmieläviä.
Kälyni heittäytyi syliini, kun eräänä aamuna sanoin hänelle: — "Te olette sietämättömiä! Espanjalaisten sielussa on jotakin, jota meissä ei ole, jotakin suurempaa!"
Ah, Renée, että en ole vieläkään kuollut, riippuu todennäköisesti siitä, että Jumala mittaa onnettomuustunteen kullekin hänen voimansa mukaan. Ainoastaan me naiset tiedämme, kuinka suuri meidän tappiomme on, silloin kun kadotamme oikean, todellisen, vilpittömän rakkauden, kestävän intohimon, tunteen, joka on ainoa laatuaan ja jonka suomat nautinnot tyydyttävät yhtä paljon sielua kuin luontoa. Kuinka harvoin kohtaammekaan sellaisilla ominaisuuksilla varustetun miehen, että voimme rakastaa häntä alentamatta itseämme! Löytää sellainen mies on suurin onni, mikä osaksemme voi tulla, emmekä me saa sitä kahta kertaa. Te todella voimakkaat ja suuret miehet, te, jotka runolliseen kuoreenne yhdistätte hyveellisen sisällön, te, joiden sieluissa asuu ylevä, jumaloimisen arvoinen rakastettavuus, oi, varokaa rakastamasta, sillä te vain teette itsenne ja vaimonne onnettomiksi! Tätä huudan ääneeni puistoni käytävillä. Eikä mitään lapsia hänen kanssaan! Tämä pohjaton, loputon rakkaus, joka aina hymyili minulle, jolla oli minulle vain kukkia ja iloa annettavanaan, tämä rakkaus jäi hedelmättömäksi! Olen hylky-olento! Olisiko siis puhdas ja raju rakkaus, tuo ehdoton rakkaus, yhtä hedelmätön kuin vastenmielisyyskin, olisiko se esteenä elämälle niinkuin erämaan hiekan kuumuus ja napaseudun kylmyys ehkäisee kaiken kasvillisuuden? Täytyykö välttämättä mennä naimisiin jonkun de l'Estoraden kanssa luodakseen perheen? Olisiko Jumala mustasukkainen rakkaudelle? Nyt puhun mielettömiä!
Luulen, että sinä olet ainoa, jota voin sietää lähelläni; tule siis, sinä yksin saat olla surevan Louisen luona. Miten kauhea olikaan se päivä, jolloin puin ylleni leskipäähineen. Nähdessäni itseni mustissa, vaivuin tuolille ja itkin siinä yöhön asti ja itken vielä nytkin kertoissani sinulle tuosta hirvittävästä silmänräpäyksestä. Jää hyvästi! Kirjoittaminen väsyttää minua; ja minulla on jo tarpeeksi kuormaa ajatuksistani, joita en nyt tässä tahdo kaikkia ilmaista. Ota lapsesi mukaasi, voit imettää nuorintasi täällä; en ole enää mustasukkainen; häntähän ei enää ole olemassa, ja minulle tulee olemaan kovin hauskaa saada nähdä kummipoikaani; Felipe toivoi lasta, joka olisi pikku Armandin kaltainen. No niin, tule siis ottamaan oma osasi surustani!…
XLVII.
RENÉE LOUISELLE.
1829.
Rakas ystävä, kun saat tämän kirjeen, en enää ole kaukana sinusta, sillä lähden matkaan hetkinen senjälkeen, kun olen lähettänyt sen. Saamme olla kaksin. Louis on pakoitettu jäämään Provenceen niiden vaalien vuoksi, jotka täällä piakkoin toimitetaan, hän tahtoo tulla valituksi uudelleen, ja liberaalit ovat jo alkaneet vehkeillä häntä vastaan.
En tule lohduttaakseni sinua, tuon sinulle ainoastaan sydämeni ollakseni sinulle seuraksi ja auttaakseni sinua elämään. Kehoitan sinua itkemään; niin kalliisti täytyy sinun ostaa elämän onni saadaksesi sitten kerran vielä yhtyä häneen, sillä hän on ainoastaan matkalla Jumalan luo, ja sinä et enää voi ottaa askeltakaan, joka ei veisi sinua lähemmäksi häntä. Jokainen hyvin täytetty velvollisuus murtaa aina yhden renkaan siinä ketjussa, joka vielä on välillänne teitä erottamassa. Rohkeutta, oma Louiseni, minun helmassani olet jälleen heräävä eloon ja kerran olet saapuva hänen luokseen puhtaana ja jalona; kaikki tietämättäsi ja tahtomattasi tehdyt rikokset ovat silloin jo anteeksi annetut ja sinun saattonasi on niiden hyvien töiden sarja, joita sinä täällä alhaalla olet tehnyt hänen nimessään.
Kirjoitan nämä rivit suurimmassa kiireessä kesken kaikkia matkavalmistuksiamme lasten kieppuessa kiinni helmoissani, ja Armand huutaa minulle: "Kummiäiti, kummiäiti! Lähdetään hänen luokseen!" Niin että voisin aivan tulla mustasukkaiseksi: hän on melkein kuin sinun poikasi!